Siellä oli todellakin kirsikkametsiä. Kääpiöpuina levisivät ne laajalti molemmilla rannoilla eteläpuolella Psjolan suuta. Niiden makea ja suurenkokoinen hedelmä tuli syksyllä hyvään tarpeeseen lintujen, eläinten ja aroilla harhailevien ihmisten ravintona ja samalla sitä myöskin kauppatavarana proomuissa vietiin Kiovaan asti ja kauvemmaksikin. Nyt olivat metsät kukkien peitossa. Kun päästiin likemmä rantaa, jotta soutajat saisivat levätä, astuivat luutnantti ja Rzendzian maihin, likempää tarkastaakseen noita lehtoja. Niistä levisi niin juovuttava lemu, että he tuskin saattoivat hengittää. Joukko lintuja oli maassa, paikoittain muodostivat pensaantapaiset puut läpipääsemättömän tiheikön, kirsikkapuiden välillä kasvoi runsaasti myöskin villiä kääpiömanteleja. Ne olivat kokonaan ruusunvärisessä kukassa ja niistä levisi vieläkin voimakkaampi tuoksu. Miljoonat kimalaiset, mehiläiset ja moniväriset perhoset liitelivät yläpuolella kirjavaa kukkamerta, jonka äärtä ei näkynyt missään.
— Tämä on ihmemaa, sanoi Rzendzian. — Ja miksei täällä asu ihmisiä?
Eläimiä täällä on runsaasti.
Samassa alkoi kirsikkapensaista pujahdella esiin harmaita jäniksiä ja lukemattomia määriä suuria sinijalkaisia peltopyitä; Rzendzian ampui niitä muutamia, mutta sai sitte suureksi ihmeekseen kuulla luotsilta, että näiden liha on myrkkyä.
Pehmeässä maassa näkyi peurojen ja antilopinsukuisten suhakkien jälkiä ja kaukaa kuului villisikojen röhkivä ääni.
Katseltuaan seutua ja levähdettyään jatkoivat matkamiehet kulkuaan. Rannat milloin kohosivat, milloin tulivat tasaisiksi ja kulkijan silmän eteen avautui silloin ihania tammilehtoja, metsiä, kumpuja ja aavaa aroa. Seutu oli niin upeaa ja rikasta, että Skrzetuski ehdottomasti tuli toistaneeksi Rzendzianin kysymyksen: miksi täällä ei asu ihmisiä? Mutta tarvittiin toinen Jeremi Wisniowiecki ottamaan haltuunsa nämä asumattomat maat, panemaan siellä toimeen järjestyksen ja suojelemaan niitä tatarilaisten ja suistolaisten hyökkäyksiltä. Paikoittain muodosti joki lahdelmia ja mutkia, täytti vedellä syvänteet, löi vaahtoisina aaltoina rantakallioita vastaan ja ajoi vettä pimeihin kallioluoliin. Juuri tällaisissa luolissa ja joenmutkissa olivat kasakkojen kätkö- ja piilopaikat. Kaislan ja ruokojen peittämät sivujokien suut olivat mustinaan lintuja, sanalla sanoen: maailma, joka avartui matkustajiemme silmien eteen, oli villi, rehevä, milloin jyrkkärantainen, milloin lakea, mutta koskematon ja salaperäinen.
Venematka muuttui vähitellen epämiellyttäväksi, sillä päivän paahtaessa ilmaantui parvittain pistäviä sääskiä ja kaikenlaisia kuivalla arolla tuntemattomia hyönteisiä. Muutamat niistä olivat sormen paksuisia ja kun ne pääsivät puremaan, tuli verta vuotamalla.
Illalla tultiin Romanowkan saarelle, jonka tulet olivat näkyneet jo kauvas, ja pysähdyttiin sinne yöksi. Kalastajat, jotka tulivat katsomaan luutnantin saattojoukkoa, olivat voidelleet paitansa, kasvonsa ja kätensä tökötillä, suojellakseen itseään sääskien puremalta. He olivat tavoiltaan raakaa ja villiä väkeä, keväisin he joukolla läksivät metsästämään ja kalastamaan, sitte kuljettaakseen saaliinsa Czehryniin, Czerkasyyn, Perejaslawiin ja Kiovaan. Heidän ammattinsa oli raskasta, mutta tuottavaa, sillä kaloja oli niin runsaasti, että niistä kesällä tuli suorastaan vastus paikkakunnalle. Veden puutteessa kuoli niitä näet joukoittain lätäkköihin ja niinsanottuihin "hiljaisiin vedenkulmiin" ja siellä ne mätänivät ja myrkyttivät ilman.
Kalastajilta sai luutnantti tietää, että kaikki suistolaiset, jotka juuri täällä olivat harjoittaneet metsästystä ja kalastusta, olivat muutama päivä sitte jättäneet saaren ja lähteneet Suistomaahan leiriatamanin käskystä. Joka yö näkyi saarella tulia, joita Sicziin pyrkivät pakolaiset olivat sytyttäneet arolle. Kalastajat tiesivät, että parhaillaan valmistellaan sotaretkeä ljaheja vastaan eivätkä ensinkään salanneet sitä luutnantilta. Silloin huomasi Skrzetuski, että hänen retkensä on ehkä todella liian myöhäinen ja ehkä jo ennenkuin hän saapuu Sicziin, kasakkajoukot lähtevät liikkeelle pohjoista kohden. Mutta hänen oli käsketty mennä ja todellisena sotilaana hän ei epäröinyt, vaan päätti tunkea eteenpäin, vaikkapa keskelle zaporogilaisleiriä.
Varhain seuraavana aamuna lähdettiin taasen eteenpäin. Kuljettiin kauniin Tarenski Rogin, Sucha Goran ja Konski Ostrogin ohi; viimemainittu oli kuuluisa soistaan ja käärmeistään, jotka tekivät sen mahdottomaksi ihmisten asua. Kaikki täällä, seudun jylhyys ja virran vuolaus ilmaisivat jo koskien lähestyvän. Vihdoin piirtyi Kudakin torni taivaanrannalle — matkan ensi osa oli suoritettu.
Luutnantti ei kuitenkaan sinä iltana lähtenyt linnaan, sillä herra Grodzicki oli pannut toimeen sellaisen järjestyksen, että kun ennen auringon laskua vartiostolle oli jaettu tunnussana, ei ketään päästetty ulos linnasta eikä liioin sisään. Ja vaikkapa itse kuningas olisi saapunut, niin hänen olisi täytynyt jäädä yöksi linnoituksen vallien juurelle sijaitsevaan kauppalaan.