Niin teki luutnanttikin. Yösija ei ollut mikään erinomainen, sillä kauppalan savimökit, joita oli noin kuusikymmentä, olivat niin pienet, että muutamiin piti mennä ryömimällä. Parempia ei kannattanut rakentaa, sillä linnoitus muutti ne jokaisen tatarilaishyökkäyksen aikana tuhkaläjäksi, jotta ne eivät soisi hyökkääjille suojaa ja turvallista pääsyä valleille. Tässä kauppalassa asui väliaikaista väkeä, nimittäin maankulkijoita Puolasta, Vähävenäjältä, Krimistä ja Valakiasta. Täällä oli melkein jokainen eri uskoa, mutta sitä ei kukaan kysynyt. Maata ei viljelty, tatarilaishorda kun teki olot turvattomiksi. Ihmiset elivät kaloilla ja Ukrainasta tuodulla viljalla, joivat hirssiviinaa ja harjoittivat kaikenlaisia käsityöläisammatteja, jonkatähden heitä linnassa pidettiin arvossa.
Luutnantti saattoi tuskin ummistaa silmiään, hänen yömajassaan oli nimittäin niin sietämätön haju, siellä kun säilytettiin hevosennahkoja, joista kauppalassa tehtiin hihnoja. Aamulla auringon koittaessa, heti kun kelloilla ja torvilla oli annettu heräämisen merkki, hän lähetti linnaan sanan, että ruhtinaan lähettiläs oli saapunut ja pyysi päästä päällikön puheille. Grodzicki, jolla ruhtinaan käynti oli tuoreessa muistissa, lähti itse häntä vastaan. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, yksisilmäinen kuin kyklopi ja synkän näköinen. Oleskellessaan erämaassa kaukana maailmasta ja näkemättä ihmisiä, oli hän nimittäin villiytynyt, ja tottuneena rajattomaan itsevaltiuteen hän oli käynyt käskeväksi ja karkeaksi. Hänen kasvojansa rumensivat sitäpaitsi rokonarvet, mutta kaunistuksiksi saattoi sensijaan lukea sapelinlyöntien ja tatarien nuolten jättämiä jälkiä, jotka valkoisina täplinä erottautuivat tummasta ihosta. Hän oli rehellinen sotilas ja herkkä kuin kurki ja hänen silmänsä tuijottivat alituisesti siihen suuntaan, mistä tatarit ja kasakat saattoivat tulla. Hän ei juonut muuta kuin vettä eikä nukkunut muuta kuin seitsemän tuntia vuorokaudessa, nousi usein yöllä katsomaan, ovatko vartiat valleilla valppaina ja rankaisi kuolemalla sotamiehiänsä vähimmästäkin huolimattomuudesta. Kohdellen kasakoita ymmärtäväisesti, vaikka ankarastikin, olihan saavuttanut heidän suosionsa. Kun talvella oli nälänhätä Siczissä, auttoi hän heitä viljalla. Hän oli vähävenäläinen, samaa maata kuin ne, jotka aikoinaan yhdessä Przeclaw Lanckoronskin ja Samko Zborowskin kanssa olivat siirtyneet aroille.
— Lähdette siis Sicziin? kysyi hän Skrzetuskilta, saatettuaan hänet linnaan ja otettuaan hänet vieraanvaraisesta vastaan.
— Sicziin. Minkälaisia uutisia sieltä kuuluu, herra komendantti?
— Nyt on sota! Leiriatamani kokoaa kasakoita kaikilta niityiltä, jokivarsilta ja saarilta. Ukrainasta tulee karkulaisia ja minä koetan heitä ehkäistä minkä voin. Siellä on sotaväkeä jo noin kolmekymmentä tuhatta, ehkä enemmänkin. Kun he marssivat Ukrainaan ja linnakasakat ja irtolaiset liittyvät heihin, niin tulee heitä yhteensä satatuhatta.
— Entä Chmielnicki?
Häntä odotetaan joka päivä Krimistä tatarien kanssa. Ehkä hän jo on tullutkin. Totta puhuen teidän on aivan tarpeetonta lähteä Sicziin, sillä pian he jo ovat täällä ja varma on myöskin, että he eivät mene Kudakin ohi eivätkä jätä sitä ottamatta. Ettekö te voi pitää puolianne?
Grodzicki katsoi synkästi luutnanttiin ja vastasi aivan tyynellä äänellä:
— Minä en voi pitää puoliani.
— Kuinka niin?