Miehet pääsivät heti jaloilleen. Tuli, johon oli heitetty risuja, leimahti korkealle, valaisten veneet ja luutnantin pienen sotilasjoukon. Muut vartiomiehet juoksivat niinikään heti ympärille.
Kuului jo selvästi miesjoukon epäsäännöllisiä askelia, jotka pysyttelivät jonkun matkan päässä. Jokin ääni kysyi tuimasti:
— Kuka siellä rannalla on?
— Keitäs te olette? kysyi vartioväen vääpeli.
— Vastaa, senkin paholainen, tai muuten kysyn kiväärilläni!
— Hänen korkeutensa herra lähettiläs armollisen ruhtinaan Jeremi Wisniowieckin luota leiriatamanin luo, vastasi kuuluvalla äänellä vääpeli.
Äänet joukossa vaikenivat, nähtävästi pidettiin lyhyt neuvottelu.
— Mutta tule itse tänne! huusi vääpeli, — älä pelkää. Lähettiläille ei tehdä pahaa eivätkä lähettiläätkään loukkaa ketään!
Taasen alkoi kuulua askelia ja hetken päästä sukelsi pimennosta esiin muutamia kymmeniä miehen hahmoja. Tulijat olivat ruskeaihoisia ja matalakasvuisia ja heidän yllään oli turkit, karva ulospäin. Luutnantti huomasi heti ensi katsannolla, että suurin osa heistä oli tatareja, kasakoita oli vain toistakymmentä. Herra Skrzetuskin päähän välähti salaman nopeudella ajatus, että koska Chortycan saarella on tatareja, niin on varmaan Chmielnicki jo palannut Krimistä.
Joukon etunenässä oli vanha zaporogilainen, jättiläiskokoinen, villi ja julman näköinen mies. Tämä lähestyi nuotiota ja kysyi: