— Onneksi!
Leiriatamani pyyhkäisi hihallaan suutaan, ojensi sitte kätensä Chimelnickille ja, poistuttuaan huoneen toiseen päähän, kaivautui melkein kokonaan lampaantaljoihin, sillä ikä oli jo jäähdyttänyt hänen verensä. Pian hänen kuorsaamisensa säesti Tuhaj-bejta.
Chmielnicki istui pöydän ääressä vaiti, ajatuksiin vaipuneena.
Yhtäkkiä hän havahtui, katsahti Skrzetuskiin ja sanoi:
— Herra luutnantti, olette vapaa.
— Olen teille kiitollinen, herra zaporogilaisten hetmani, vaikken voikaan salata, että mieluummin olisin ollut toiselle kiitollinen vapaudestani.
— Ole siis kiittämättä. Sinä olet pelastanut minun henkeni, minä olen sen kostanut sinulle hyvällä, ja nyt me siis olemme kuitit. Mutta se minun täytyy vielä sinulle sanoa, etten päästä sinua heti, ennenkuin annat minulle kunniasanasi, että palattuasi et virka mitään meidän valmistuksistamme etkä joukkojemme suuruudesta eikä mistään, mitä olet nähnyt Siczissä.
— Huomaan, että annoit minun tarpeettomasti maistaa vapauden hedelmää. Sillä minä en anna sellaista lupausta. Menettelisinhän silloin aivan niinkuin ne jotka menevät vihollisen puolelle.
— Minun pääni ja koko zaporogilaisen joukon menestys riippuu siitä, että suurhetmani ei marssisi kaikkine sotavoimineen meitä vastaan. Ja sen hän kiireimmiten tekisi, jos sinä ilmoittaisit meidän voimiemme suuruuden. Älä siis ihmettele, etten minä päästä sinua, kun et anna kunniasanaasi, täytyyhän minun olla varma omasta turvallisuudestani. Tiedänhän minä mitä olen uskaltanut, tiedän mikä kauhea voima on meitä vastassa: molemmat hetmanit, sinun kauhea ruhtinaasi, joka yksinään on kokonaisen sotajoukon veroinen, ja Zaslawskit, Koniecpolskit ja kaikki nuo pikkukuninkaat, joiden jalka tallaa kasakan niskaa. Totta tosiaan: paljon on minulla ollut työtä ja paljon on täytynyt kirjoittaa kirjeitä, ennenkuin onnistuin nukuttamaan heidän valppautensa. Enhän nyt voi sallia, että se taas herätettäisiin. Kun nyt sekä koko irtonainen väestö ja linnakasakat ynnä kaikki uskossaan ja oikeuksissaan sorretut että zaporogilaissotajoukko ja Krimin khani asettuvat minun puolelleni, niin luulen kykeneväni vastustamaan vihollista, sillä minunkin voimani on melkoinen ja kaikista enimmän luotan Jumalaan, joka on nähnyt kaiken vääryyden ja minun viattomuuteni.
Chmielnicki tyhjensi viinapikarin ja käveli levottomana pöydän ympäri, mutta herra Skrzetuski mittaili häntä silmillään ja sanoi uljaasti: