— Älä tee pilkkaa, zaporogilaisten hetmani, Jumalasta ja hänen kaitselmuksestaan, johon vetoat, sillä sinä vedät päällesi vain Jumalan vihan ja pikaisen rangaistuksen. Sinunko sopii huutaa korkeinta puolustajaksesi, sinun, joka omien vääryyksiesi ja yksityisten selkkaustesi takia nostatat tällaisen kauhean myrskyn, sytytät sisällisen sodan liekin ja liityt pakanoihin kristittyjä vastaan? Ja mitä tästä tulee? Voitit tai tulit voitetuksi — sinä vuodatat kokonaisen meren ihmisverta ja kyyneliä, autioitat maan pahemmin kuin heinäsirkat, annat omat veriheimolaisesi pakanoiden vangiksi, järkytät valtakunnan perusteita, kohotat kätesi majesteettia vastaan, häpäiset Herran alttarit ja kaiken tämän teet sen takia, että Czaplinski riisti vääryydellä sinun talosi ja solvaten uhkasi sinua juovuspäissään! Etkö sinä nyt revi ja raasta kaikkea, mikä on suurta ja kallista ja uhraa sitä oman etusi takia? Sinäkö huudat avuksesi Jumalaa? Totisesti, vaikka olen vallassasi ja vaikka voit riistää minulta hengen ja vapauden, sanon sinulle: huuda saatanaa äläkä Jumalaa avuksesi, sillä vain helvetin voima voi olla sinun apunasi!

Chmielnicki sävähti tulipunaiseksi, hän tarttui sapelinsa kahvaan ja katsoi luutnanttiin kuin leijona, joka pian karjahtaa ja karkaa uhrinsa kimppuun, mutta hän hillitsi itsensä. Onneksi hän ei vielä ollut juovuksissa. Ehkä hänet valtasi jokin levottomuus, ehkä jokin ääni hänen sydämessään huusi hänelle: käänny takaisin tieltäsi! Sillä yhtäkkiä, aivan kuin puolustautuakseen omia ajatuksiaan vastaan tai vakuuttakseen itse itselleen hän puhui:

— Keneltäkään muulta en kärsisi tällaista puhetta, mutta katso sinäkin, ettei rohkeutesi tee loppua kärsivällisyydestäni. Sinä peloitat minua helvetillä, puhut minun omista eduistani ja petoksestani, mutta mistä sinä tiedät, tahdonko minä kostaa vain oman persoonallisen vääryyteni? Mistä olisin saanut apumiehiä, mistä nuo tuhannet, jotka ovat vannoutuneet johtoni alle ja yhä vannoutuvat, jos olisi kysymys vain minun omista kärsimyksistäni? Katso millä kannalla ovat asiat Ukrainassa. Katso! maa on rehevä ja hedelmällinen, maaemo, syntymämaa, ja kuka on siellä varma huomisesta päivästä? Kuka on siellä onnellinen? Kenen uskoa ei siellä sorreta, keneltä ei ole riistetty vapaus? Ken siellä ei itke ja huokaa? Vain Wisniowieckit, Potockit, Zaslawskit, Kalinowskit, Koniecpolskit ja kourallinen aatelisia! Heitä varten ovat starostanvirat, toimet, maa ja kansa, heitä varten onni ja kultainen vapaus, mutta muu kansa kurottaa kyynelsilmin käsiänsä taivasta kohden, odottaen armahdusta Jumalalta, sillä kuninkaalta ei sitä tule. Kuinka moni aatelinenkin, kun ei ole voinut sietää heidän sortoaan, pakenee Sicziin, niinkuin minä itsekin olen paennut! Minä en tahdokaan sotaa kuningasta enkä valtakuntaa vastaan. Valtakunta on äitini, kuningas isäni, kuningas on armollinen herra, mutta pikkukuninkaat! Heidän kanssaan me emme voi elää. Heillä on alituinen nylkemisensä, heillä on vuokransa, heillä on toe-veronsa, maksot naimisluvasta, myllyverot, mehiläisverot, nautavero, heidän tiranniutensa ja juutalaisten kautta harjoittamansa sorto huutaa taivaaseen asti kostoa. Ja miten on palkittu zaporogilaissotajoukon ansiot ja urheus monissa sodissa? Missä ovat kasakkain oikeudet? Kuningas antoi — pikkukuninkaat ottivat. Nalewajko teloitettiin! Pawluk poltettiin vaskikattilassa! Ei ole kuivanut veri niistä haavoista, jotka Zólkiewskin ja Koniecpolskin miekat miehin löivät! Eivät ole vielä kuivuneet kyyneleet, joita vuodatettiin surmattujen, mestattujen ja paaluunpistettyjen puolesta. Ja nyt, katsos mikä loistaa taivaalla — Chmielnicki osoitti akkunasta kirkasta pyrstötähteä — Jumalan viha, Jumalan ruoska! Ja jos minun täytyy olla Jumalan ruoskana maan päällä, niin tapahtukoon hänen tahtonsa: minä otan sen taakan hartioilleni!

Tämän sanottuaan hän ojensi kätensä korkeutta kohti ja näytti siltä kuin hän olisi ollut kokonaan tulessa, ollut kuin suuri koston soihtu, ja hän värisi ja kaatui sitte penkille, ikäänkuin kohtalonsa taakan painamana.

Huoneessa syntyi äänettömyys, jota ainoastaan Tuhaj-bejn ja leiriatamanin kuorsaus katkaisivat. Ja nurkassa sirisi surullisesti sirkka.

Luutnantti istui pää painuksissa. Tuntui siltä kuin hän olisi hakenut vastausta Chmielnickin sanoihin, jotka olivat painavat kuin graniittikappaleet. Vihdoin hän alkoi puhua hiljaisella, surullisella äänellä:

— Oi, vaikkapa se olisikin totta, niin kuka olet sinä, hetmani, asettumaan tuomariksi ja pyöveliksi? Mikä julmuus ja mikä kopeus sinua johtaa? Mikset jätä Jumalalle tuomiota ja rangaistusta? Minä en puolusta pahoja enkä kiitä vääryyttä enkä nimitä sortoa oikeudeksi, mutta katsoppa sinäkin, hetmani, itseesi. Sinä moitit pikkukuninkaiden sortoa, sanot, etteivät he tahdo totella kuningasta eikä oikeutta, sinä soimaat heidän ylpeyttään, mutta oletko itse siitä vapaa, etkö itsekin kohota kättäsi valtakuntaa, oikeutta ja majesteettia vastaan? Sinä näet herrojen ja aatelin tiranniuden, mutta et näe sitä, että ilman heidän uljuuttansa, heidän panssariansa, heidän voimaansa, heidän linnojansa, heidän tykkejänsä, heidän joukkojansa vaikeroisi tämä maa, joka nyt tiukkuu maitoa ja hunajaa, sata kertaa raskaamman turkkilaisen tai tatarilaisen ikeen alla. Sillä kuka sitä suojelisi? Kenen huolenpitoa ja mahtia saatte kiittää siitä, että teidän lastenne ei tarvitse palvella janitshareina eikä teidän naisianne ryöstetä riettaisiin haaremeihin? Kuka asuttaa erämaat, perustaa kyliä ja kaupunkeja, rakentaa Jumalan temppelejä…

Herra Skrzetuskin ääni oli käynyt yhä voimakkaammaksi, mutta Chmielnicki tuijotti synkästi viinapulloon, laski nyrkiksi puserretun kätensä pöydälle ja vaikeni ikäänkuin hän olisi käynyt sisällistä taistelua.

— Ja keitä he ovat, puhui herra Skrzetuski edelleen, — ovatko he tulleet Saksasta vaiko Turkista — eivätkö he ole verta teidän verestänne ja luuta teidän luustanne? Eivätkö he ole teidän aatelianne, teidän ruhtinaitanne? Eikö niin ollen ole surkeata, hetmani, että sinä aseistat nuoremmat veljet vanhempia vastaan ja teet heistä isänmurhaajia? Jumalan tähden, vaikkapa he olisivatkin pahoja, vaikkapa he kaikki — mikä ei kuitenkaan ole totta — tallaisivat oikeuden jalkojensa alle ja rikkoisivat laillisesti vakuutetut oikeudet, niin rangaiskoon heitä Jumala taivaassa ja valtiopäivät maan päällä, mutta älä sinä, hetmani! Voitko sinä sanoa, että teidän joukossanne on ainoastaan oikeutta tekeviä? Ettekö te ole koskaan rikkoneet? Onko teillä oikeus heittää kivellä toisen tahraan? Ja koska sinä kysyt minulta, missä ovat kasakkojen privilegiot, niin vastaan minä: eivät pikkukuninkaat ole niitä kavaltaneet, vaan zaporogilaiset, Loboda, Sasko, Nalewajko ja Pawluk, jonka sinä luulottelet tulleen paistetuksi vaskisen härän vatsassa, vaikka tiedät hyvin, ettei ollut niin. Hänet repivät rikki teidän kapinanne, teidän levottomuutenne ja hyökkäyksenne, joita te teette tatarien malliin. Kuka on päästänyt tatarit valtakunnan rajojen sisälle sitä varten että te vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliilla kuormitettuina, hyökkäisitte oman voittonne ja etunne takia heidän kimppuunsa ja saisitte siitä runsaimman osan? Kuka, kautta Jumalan, on luovuttanut omaa kristillistä väkeänsä orjaksi? Kuka on aiheuttanut suurimmat riidat? Te! Kenen edessä on aatelismies, kauppias, talonpoika turvaton? Teidän! Kuka on sytyttänyt sisälliset sodat, polttanut Ukrainan kylät ja kaupungit, raastanut Jumalan huoneet, raiskannut naiset? Te ja te! Mitä siis tahdot? Sitäkö että teille annettaisiin etuoikeus sisällisen sodan nostamiseen ja ryöstöön? Totta totisesti teille on enemmän annettu anteeksi kuin teiltä on riistetty. On tahdottu parantaa membra putrida, mädänneet jäsenet, eikä leikata niitä pois. [Zólkiewskin historialliset sanat.] Enkä tiedä onko maailmassa, lukuun ottamatta Puolan valtakuntaa, mitään valtaa, joka sietäisi sellaista paisetta omassa povessansa, ja osoittaisi niin paljon lempeyttä ja sääliväisyyttä. Ja millaisella kiitollisuudella se on palkittu? Kas tuossa makaa sinun liittolaisesi ja Puolan valtakunnan leppymätön vihollinen, sinun ystäväsi, mutta ristin ja kristikunnan vihollinen, ei ukrainalainen pikkukuningas, vaan Krimin murza. Hänen kanssaan sinä lähdet polttamaan omaa pesääsi, hänen kanssaan tuomitsemaan veljiäsi. Mutta hän on myöskin tämän jälkeen hallitseva sinua ja sinun täytyy tarjota hänelle jalustinta!

Chmielnicki tyhjensi uuden viinapikarin.