— Pysähtykää ja odottakaa, sanoi Krzeczowski. Mutta nähdessään, että tarmokas saksalainen vetelee keltaista partaansa eikä aio ilman järkisyytä luopua aikeestaan, hän lisäsi leppeämmällä äänellä:
— Kastellaani tulee ehkä ennen huomenaamua ratsuväkineen meidän mukaamme eikä linnaa valloiteta yhdessä yössä.
— Mutta jollei tule?
— Niin odotamme vaikka kaksi päivää. Te ette tunne Kudakia. He katkaisevat hampaansa sen muureihin, mutta minä en lähde avuksi ilman kastellaania, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Se riippuu hänestä.
Krzeczowski tuntui olevan oikeassa eikä Flick enään pysynyt vaatimuksessaan, vaan poistui saksalaistensa luo. Hetken perästä lähenivät lotjat oikeaa rantaa ja liukuivat kaislikkoon, joka sillä kohdalla peitti yli sadan askeleen leveydeltä tulvillaan olevan joen. Vihdoin taukosi airojen loiskina, veneet joutuivat kokonaan kaislikkojen peittoon ja joki näytti aivan tyhjältä. Krzeczowski kielsi sytyttämästä tulia, laulamasta ja puhumasta, joten koko ympäristössä vallitsi hiljaisuus. Vain silloin tällöin katkaisi sen Kudakin tykkien kaukainen kaiku. Veneissä ei kukaan, paitsi Barabasz, ummistanut silmiään. Ritarillinen ja taistelunhaluinen Flick olisi tahtonut lintuna lentää Kudakin avuksi. Ukrainalaiset sotamiehet kyselivät hiljaa toisiltaan, kuinka linnan mahtaa käydä, kestääkö se vai eikö kestä. Pauke kasvoi kuitenkin kasvamistaan. Kaikki olivat vakuutetut siitä, että linna torjuu väkirynnäkön. "Chmiel ei leiki, mutta ei Grodzickikaan leiki", kuiskailivat kasakat. "Vaan mitä tapahtuu huomenna?"
Saman kysymyksen teki luultavasti itselleen Krzeczowski, joka istuen lotjansa kokassa, oli vaipunut syviin mietteisiin. Hän tunsi hyvin Chmielnickin, oli hänet jo kauvan tuntenut. Tähän asti oli hän pitänyt häntä tavattoman kykenevänä miehenä, miehenä, jolta puuttui vain liikunta-alaa kotkana lentääkseen korkeuteen. Nyt Krzeczowski kuitenkin epäili sitä. Tykit yhä jyrisivät, mutta piirittikö Chmielnicki todella Kudakia?
— Jos niin on, mietti Krzeczowski, — niin hän on mennyttä miestä.
Olisiko hän, Chmielnicki, nostatettuaan Zaporozen, saatuaan vakuuden khanin avusta, koottuaan ympärilleen voimat, jollaisia ei kukaan tähänastisista seikkailijoista ollut komentanut, nyt, sensijaan että mitä kiireimmin olisi marssinut Ukrainaan herättämään valveille rahvaan, voittamaan puolellensa linnakasakat, lyömään hetmanit ja ottamaan haltuunsa koko maan ennenkuin uudet sotajoukot olisivat ehtineet saapua sen puolustukseksi, olisiko hän, vanha sotilas, ryhtynyt väkirynnäköllä valloittamaan voittamatonta linnaa, linnaa joka voi pitää puoliansa ehkä koko vuoden ajan? Ja sallisiko hän, että hänen parhaat joukkonsa särkyisivät Kudakin muureja vastaan, aivan kuin Dnieperin aalto särkyy koskien kallioihin? Ja odottaisiko hän Kudakin luona, kunnes hetmanit saavat lisäjoukkoja ja saartavat hänet kuin Nalewajkon Solonican luona?
— Hän on mennyttä miestä! toisti herra Krzeczowski vielä kerran. Hänen omat kasakkansa luovuttavat hänet, onnistumaton väkirynnäkkö herättää tyytymättömyyttä ja säikähdystä, kapinan kipinä sammuu aivan alkuunsa eikä Chmielnicki tule peloittavammaksi kuin miekka, joka särkyy kahvan kohdalta. Hän on tyhmyri!
— Siis — ajatteli herra Krzeczowski, — siis annan huomenna jalkasotilaitteni ja saksalaisten nousta maihin ja seuraavana yönä hyökkään äkkiarvaamatta väkirynnäköistä heikontuneiden päälle, lyön zaporogilaiset perinpohjin ja heitän vangitun Chmielnickin hetmanin jalkain juureen. Se on hänen oma syynsä, sillä olisi voinut käydä toisinkin!