— Mutta paljonko kadotatte omaa väkeänne?
— Ei yksikään teistä pääse menemään!
— Teistä ei jää puoliakaan.
Molemmat puhuivat totta. Krzeczowski, jonka verta saksalaisen pitkäveteisyys oli aika lailla kuohuttanut ja jonka raivo jo alkoi saada ylivallan, ei vielä halunnut ryhtyä taisteluun.
— Niinkauan kuin aurinko paistaa tänne lahteen, sanoi hän, — annan teille ajattelemisen aikaa. Sitte käsken painaa pyssyn hanaa.
Ja hän lähti kiireesti omalla veneellään neuvotellakseen Chmielnickin kanssa.
Seurasi odotus. Kasakkalotjat kerääntyivät yhä kiinteämpään piiriin saksalaisten ympärille. Saksalaiset säilyttivät tyynen ryhtinsä tavalla, jolla vain vanhat ja hyvin harjaantunut sotamiehet voivat sen säilyttää vaaran hetkellä. Uhkauksiin ja solvauksiin, joita heitä vastaan vähän päästä sateli kasakkain lotjista, he vastasivat ylenkatseellisesti vaieten. Tämä tyyneys teki valtavan vaikutuksen keskellä yhä kiihtyviä raivonpurkauksia, sillä kasakat, jotka uhkaavasti heiluttelivat keihäitänsä ja pyssyjänsä, odottivat kärsimättöminä, hammasta kiristäen ja kiroten, taistelukäskyä.
Aurinko, joka oli kääntynyt lounaasta läntiselle taivaanrannalle, korjasi verkalleen välkkyvän kultansa pois lahdelta. Lahti vaipui varjoon. Vihdoin se kokonaan lepäsi hämärässä.
Silloin toitotettiin torveen.
Ja senjälkeen kuului kaukaa herra Krzeczowskin ääni: