— Aurinko on laskenut, joko olette miettineet loppuun?
— Jo, vastasi Werner ja kääntyen sotamiehiinsä päin, heilautti paljastettua miekkaansa.
— Feuer! komensi hän tyynellä, pitkäveteisellä äänellä.
Paukahti. Veteen putoavien ruumiiden läiskinä, raivonhuudot ja kiivas ammunta vastasivat saksalaisten muskettien ääneen. Rannalle viedyt tykit sylkivät, bassoa laulaen, kuulia saksalaisten lotjiin. Savupilvet peittivät kokonaan lahden ja keskellä huutoa, tatarilaisnuolien vinkunaa ja pyssyjen pauketta, ilmoittivat vain muskettien säännölliset yhteislaukaukset, että saksalaiset yhä puolustavat itseään.
Auringon laskiessa riehui vieläkin taistelu, mutta tuntui jo heikkenevän. Chmielnicki ratsasti Krzeczowskin, Tuhaj-bejn ja kymmenkunnan atamanin seurassa rannalle tiedustelemaan taistelun kulkua. Hänen avonaiset sieraimensa vetivät sisäänsä ruudinsavua ja uppoavien ja veteen putoavien saksalaisten äänet hyväilivät hänen korvaansa. Päälliköt katselivat, kaikki kolme, teurastusta, ikäänkuin se olisi ollut hyvää tietävä enne.
Taistelu herposi. Laukaukset vaikenivat ja kasakkaan yhä kiihtyvät voitonhuudot kohosivat ilmoille.
— Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki, — tämä on ensimäisen voiton päivä.
— Ei ole sotavankeja, ärähti murza, — en minä pidä sellaisista voitoista.
— Kyllä Ukrainassa saat. Koko Stambul ja Galata tulevat täyteen vankejasi.
— Minä otan vaikka sinut, jollei tule muita!