Herra Skrzetuski katseli vavisten verrattoman zaporogilaisjalkaväen syviä rivejä, kun he juoksivat valleja kohden ja ympäröivät niitä renkaassa, joka kävi yhä ahtaammaksi. Pitkät valkoiset savuviirut tuprahtelivat juoksuhaudoista noita rivejä kohden, ikäänkuin jokin jättiläisrinta olisi tahtonut puhaltaa pois nuo heinäsirkat, joita säälimättömästi tunkeutui esiin joka taholta. Kanuunankuulat kyntivät riveihin vakoja, pyssyjen laukaukset uudistuivat yhä tiheämmin, jyrinä ei herjennyt hetkeksikään, ryntääjien joukko suli nähtävästi sulamistaan kokoon ja kiemurtelikin jo paikoitellen suonenvedontapaisesti kuin haavoitettu jättiläiskäärme, mutta silti yhä ponnistaen eteenpäin. Jo, jo he ovat päässeet paikalle, jo he ovat lähellä juoksuhautaa — tykit eivät enään voi heitä vahingoittaa! Herra Skrzetuski sulki silmänsä.
Ja nyt lensivät salamoina hänen päänsä läpi kysymykset: näkeekö hän, kun avaa silmänsä, vielä puolalaiset liput valleilla, näkeekö vai eikö näe? Melu kasvaa kasvamistaan, käy jokin tavaton kihinä, varmaan on tapahtunut jotakin. Huutoja kuuluu keskeltä leiriä — mikä siellä on? Mitä on tapahtunut?
Kaikkivaltias Jumala!…
Tämä huuto pääsi herra Skrzetuskin huulilta, kun hän, avattuaan silmänsä, näki valleilla suuren kultaisen Puolan lipun sijasta vaaleanpunaisen, jossa oli arkkienkelin kuva.
Leiri oli valloitettu.
Vasta illalla sai luutnantti Zacharilta tietää koko rynnäkön kulun. Tuhaj-bej ei turhaan ollut sanonut Chmielnickiä käärmeeksi, sillä juuri hurjimman puolustuksen hetkellä olivat hänen houkuttelemansa Balabanin rakuunat menneet kasakoiden puolelle ja, hyökäten selästä omien lippukuntiensa päälle, auttaneet tuhoamaan nämä perinpohjin.
Illalla näki luutnantti vangit ja oli läsnä nuoren Potockin kuollessa. Hänen kurkkunsa läpi oli ammuttu nuoli eikä hän elänyt kuin muutamia tunteja taistelun jälkeen. Hän kuoli herra Stefan Czarnieckin käsiin. "Sanokaa isälleni", kuiskasi nuori kastellaani viime hetkellä, — "sanokaa isälleni, että minä… ritarina…" Enempää ei hän saanut sanotuksi. Hänen sielunsa jätti ruumiin ja lensi taivasta kohden.
Skrzetuski muisti vielä kauvan nuo kalpeat kasvot ja siniset, kuoleman hetken kirkastamat silmät. Herra Czarniecki lupasi kangistuvan ruumiin ääressä, että hän, jos vielä pääsee vapauteen, on verivirroissa pesevä ystävänsä kuoleman ja tappion häpeän. Eikä ainoakaan kyynel virrannut hänen karkeille poskilleen, sillä hän oli rautainen ritari, ritari joka oli voittanut maineensa rohkeuden teoilla, ja mies, jota ei mikään onnettomuus taivuttanut. Niin hän lupasi. Ja sensijaan että olisi antautunut epätoivon valtaan, hän nyt lohdutti Skrzetuskia, joka kauheasti kärsi Puolan tappiosta ja häpeästä. "Puola on kärsinyt useammankin tappion", sanoi herra Czarniecki, "mutta siinä on kulumaton voima. Ei ole sitä ainoakaan mahti tähän asti murtanut, eivätkä sitä myöskään murra talonpoikain kapinat, talonpoikain, joita Jumala itse on rankaiseva, kun he noustessaan esivaltaa vastaan, vastustavat Hänen tahtoansa. Mitä taas tappioon tulee, niin on se kyllä surkuteltava, mutta kuka on tämän tappion kärsinyt? Hetmanitko? Kruunun sotaväkikö? Ei! Senjälkeen kun Krzeczowski oli eronnut ja pettänyt meidät, oli Potockin johtamaa osastoa katsottava vain etujoukoksi. Kapina levenee epäilemättä yli koko Ukrainan, sillä talonpojat siellä ovat ynseitä ja taistelukykyisiä. Mutta eihän kapina siellä ole mitään uutta. Sen tukahuttavat hetmanit yhdessä ruhtinas Jeremin kanssa ja heidän voimansa ovat koskemattomat. Jota mahtavampana kapina puhkeaa, sitä varmemmin se, kun se kerran saadaan tukahutetuksi, pitkäksi aikaa ja ehkä ainiaaksi sammuu. Vain heikkouskoinen ja pelkuri voi otaksua, että jokin kasakkalauma liitossa tatarilaismurzan kanssa todella saattaa käydä uhkaavaksi mahtavalle kansalle. Huonosti olisi Puolan laita, jos pelkkä talonpoikaismellakka saisi ratkaista sen kohtalon ja sen olemassaolon. Todella halveksien lähdimme me tälle sotaretkelle, lopetti herra Czarniecki — ja vaikka etujoukko onkin tuhottu, niin luulen, että hetmanit pystyvät tukahuttamaan tämän kapinan — tukahuttamaan sen ei miekalla eikä ampuma-aseilla, vaan patukoilla!"
Ja näin puhuessaan ei hän näyttänyt vangilta tai sotilaalta, joka on menettänyt taistelun, vaan ylpeältä hetmanilta, joka on varma huomisesta voitosta. Tuo sielunsuuruus ja usko Puolan voimaan valui kuin balsami luutnantin haavoihin. Hän oli likeltä katsellut Chmielnickin mahtia ja se oli hänet hiukan sokaissutkin, varsinkin kun hänellä tähän asti oli ollut pelkkää menestystä. Varmaan herra Czarniecki kuitenkin oli oikeassa. Hetmanien sotavoimat ovat vielä liikuttamattomina ja niiden takana seisoo Puolan, oikeuden, vallan ja Jumalan tahdon koko mahti. Luutnantti erosikin Czarnieckista toivorikkaampana ja iloisempana. Erotessaan hän vielä kerran kysyi herra Czarnieckilta, eikö hän tahtoisi heti alkaa keskustelua Chmielnickin kanssa vapaaksipääsemisestään.
— Olen Tuhaj-bejn vanki, sanoi herra Stefan, — hänelle minun on maksettava lunnaat, mutta tuon lauman kanssa en tahdo ruveta mihinkään tekemisiin, sen minä jätän pirulle.