Zachar, joka oli auttanut herra Skrzetuskia tapaamaan vankeja ja joka nyt saattoi häntä rattaille, lohdutti hänkin häntä matkalla. "Ei ollut vaikea suoriutua nuoresta Potockista", sanoi hän, "mutta hetmanien kanssa tulee vaikeaksi taistella. Asia on vasta alulla ja Jumala ties, millainen loppu on oleva. Kasakat ja tatarit ovat kyllä ryöstäneet puolalaista tavaraa, mutta ottaa on toinen asia, toinen asia on pitää hallussaan. Ja sinä, poikaseni, älä sure ja murehdi, sillä kyllä sinä saat vapautesi takaisin. Sinä lähdet omaistesi luo ja vanhuksen tulee sinua ikävä. Pahinta on vanhana olla yksin maailmassa. Hetmanien kanssa tulee olemaan vaikea taistella, oi kuinka vaikea!"
Eikä voitto, niin loistava kuin se olikin, todella vähimmässäkään määrin ratkaissut asiaa Chmielnickin eduksi. Se saattoi hänelle tulla suorastaan epäedulliseksikin, sillä helposti voi arvata, että suurhetmani, kostaakseen poikansa kuoleman, erityisellä voimalla oli nouseva zaporogilaisia vastaan. Hän ei ollut laiminlyövä mitään voidakseen kerta kaikkiaan tuhota heidät. Suurhetmanilla oli kyllä ollut jonkinlainen vastenmielisyys ruhtinas Jeremiin, ja se oli, vaikka hän olikin kohteliaisuudella sitä peitellyt, kuitenkin ilmennyt tarpeeksi usein ja eri tilaisuuksissa. Chmielnicki tiesi tämän hyvin, mutta hän otaksui, että vastenmielisyys nyt lakkaisi ja että tuo krakovalainen ylimys ensimäisenä oli ojentava käden sovintoon, joka takaisi hänelle kuuluisan sotaurhon ja hänen mahtavien joukkojensa avun. Näin yhdistettyjen voimien kanssa, joita lisäksi johti sellainen päällikkö kuin ruhtinas, ei Chmielnicki vielä uskaltanut mitellä voimiaan, sillä hän ei vielä täydellisesti luottanut itseensä. Siksi hän päätti kiirehtiä Ukrainaan ollakseen siellä, kun sinne saapuu sanoma Keltaisen Veden tappiosta, ja lyödäkseen hetmanit, ennenkuin ruhtinas ehtii heidän avukseen.
Hän ei siis nyt antanut sotajoukkonsa levätä, vaan marssi taistelun jälkeisenä päivänä aamunkoitossa eteenpäin. Marssi tapahtui niin nopeaan, että olisi luullut hetmanin olevan karkaamaisillaan käsistä. Oli aivan kuin tulvavesi olisi ottanut haltuunsa aron ja temmannut mukaansa kaikki vedet, mitä se tapasi tien varrella. Taakse jäivät metsät, tammilehdot, kummut ja jokien yli kuljettiin levähtämättä. Kasakkain voimat kasvoivat lakkaamatta matkan varrella, sillä yhä uusia talonpoikaisjoukkoja Ukrainan karkulaisia liittyi heihin. Talonpojat toivat myöskin tietoja hetmaneista, vaikka aivan vastakkaisia. Toiset väittivät, että ruhtinas vielä viipyy Dnieperin takana, toiset että hän jo on yhtynyt kruunun joukkoihin. Sensijaan tiesivät kaikki kertoa, että Ukraina jo on ilmiliekissä. Talonpojat eivät ainoastaan karkaa Villeille Kentille Chmielnickiä tapaamaan, vaan polttavat jo kyliä ja kaupunkeja, hyökkäävät herrojensa päälle ja aseistautuvat kaikkialla. Kruunun sotajoukot olivat taistelleet jo kahden viikon ajan, Steblew oli valloitettu ja Derenhowcen luona oli syntynyt verinen kahakka. Muutamin paikoin olivat linnakasakat jo menneet rahvaan puolelle ja odottivat kaikkialla vain taistelun merkkiä. Chmielnicki otti tämän kaiken lukuun ja kiirehti sitä enemmän.
Vihdoin hän oli päässyt Ukrainan kynnykselle. Czehryn avasi hänelle porttinsa selkoselälleen, kasakkavartiosto siirtyi heti hänen lippunsa alle, Czaplinskin talo hävitettiin ja kourallinen aatelisia, jotka olivat hakeneet suojaa kaupungissa surmattiin. Ilonhuudot, kellojensoitto, kirkkokulkueet eivät herjenneet hetkeksikään. Tulipalo sai vallan koko ympäristössä. Jokainen kenessä henki oli, tarttui viikatteihin ja piikkeihin ja liittyi zaporogilaisiin. Suunnattomia rahvaan joukkoja tulvi leiriin joka taholta ja ne tulivat ilomielin, varmoina siitä, ettei ruhtinas Jeremi, vaikka olikin tarjonnut apuaan hetmaneille, vielä ollut yhtynyt heihin.
Chmielnicki hengitti helpommin.
Hän kulki viivyttelemättä eteenpäin ja saapuikin jo keskelle kapinaa, keskelle teurastusta ja tulta. Tapausten todistajina olivat tuhkaläjät ja ruumiit. Chmielnicki kulki kuin laviini, hävittäen kaikki tieltään. Maa hänen edessään nousi, maa hänen takanaan tyhjeni. Hän kulki kuin kostaja, kuin legendan lohikäärme. Hänen askeleensa tirsuivat verta, hänen hengityksensä lietsoi tulipaloja.
Hän pysähtyi päävoimineen Czerkasyyn, lähetettyään eteenpäin tatarilaiset Tuhaj-bejn ja villin Krivonosin johdolla. Nämä saavuttivat hetmanien joukot Korsunin luona ja hyökkäsivät epäröimättä niitä vastaan. Mutta hyökkääjien täytyi kalliisti maksaa rohkeutensa. Takaisin torjuttuina, harventuneina, perinpohjin lyötyinä he perääntyivät epäjärjestyksessä.
Chmielnicki lähti liikkeelle heidän avukseen. Tiellä sai hän sanoman, että herra Sieniawski, joka johti muutamaa lippukuntaa, oli yhtynyt hetmaneihin. Nämä taas olivat jättäneet Korsunin ja marssivat Bohuslawiin. Tieto oli oikea. Chmielnicki valloitti vastarintaa kohtaamatta Korsunin ja jätettyään sinne vankkurinsa ja muonavaransa, sanalla sanoen koko leirinsä, hän ratsuväkineen lähti ajamaan heitä takaa.
Eikä hänen tarvinnutkaan kulkea kauvan, sillä he eivät vielä olleet ehtineet kauvas. Kruta Balkan luona hänen etuvartiostonsa tapasivat puolalaisen leirin.
Herra Skrzetuskilla ei ollut tilaisuutta nähdä taistelua, koska hän oli kuormaston mukana jäänyt Korsuniin. Zachar sijoitti hänet torin varrelle herra Zabokrzyckin taloon, jonka omistajan rahvas juuri äsken oli hirttänyt, ja asetti Mirhorodin huonekunnan jäännökset sinne vartioiksi; roskaväki ryösteli nimittäin yhä taloja, murhaten jokaisen, joka sen mielestä näytti ljahilta. Särjetyistä akkunoista näki herra Skrzetuski joukottain juopuneita, verisiä talonpoikia, jotka paidanhihat ylöskäärittyinä kuljeskelivat talosta taloon ja kauppapuodista kauppapuotiin, nuuskien kaikki nurkat ja ullakot. Silloin tällöin ilmaisi kauhistuttava melu, että he olivat löytäneet jonkun aatelisen tai juutalaisen, miehen, naisen tai lapsen. Uhri raastettiin torille ja joutui mitä kauhistuttavimman kidutuksen alaiseksi. Roskaväki taisteli keskenään ruumiiden jäännöksistä, voiteli hekumoiden verellä kasvonsa ja rintansa ja kiersi vielä höyryävät suolet kaulansa ympärille. Talonpojat ottivat juutalaislapsia jaloista kiinni ja repivät joukon hurjasti nauraessa ne kappaleiksi. He ryntäsivät vartioituihinkin taloihin, joihin ylhäisemmät vangit olivat suljetut, nämä kun olivat jätetyt eloon sentakia, että heistä toivottiin suuria lunnaita. Vartioivat zaporogilaiset tai tatarit tunkivat silloin joukon takaisin, mäjäyttäen hyökkääjiä kalloon keihäänvarsilla, kaaripyssynperillä tai härännahasta tehdyillä patukoilla. Niin kävi myöskin herra Skrzetuskin talon luona. Zachar käski säälimättä lyödä talonpoikia ja mirhorodilaiset täyttivät mielihyvällä käskyn, sillä suistolaiset ottivat kyllä halusta vastaan rahvaan avun kapinoiden aikana, mutta halveksivat itse rahvasta verrattomasti enemmän kuin aatelia. Eivätpä he turhaan maininneetkaan itseään "aatelissyntyisiksi kasakoiksi". Itse Chmielnicki lahjoitti myöhemmin useammankin kerran melkoisen määrän rahvasta tatarilaisille, jotka ajoivat sen Krimiin ja myivät sieltä Turkkiin ja Vähään Aasiaan.