Joukko raivosi nyt torilla ja hulluuntui lopulta niin, että ihmiset alkoivat surmata toinen toisiansa. Aurinko oli laskemaisillaan. Rakennukset yhdellä puolella toria, kirkko ja pappila olivat sytytetyt tuleen. Onneksi vei tuuli tulen kentälle päin ja esti siten tulipalon levenemistä. Mutta jättiläiskokoinen loimu valaisi toria selvästi kuin auringonsäteet. Tuli sietämättömän kuuma. Kaukaa kuului kauhea tykkien jyrinä, nähtävästi taistelu Kruta Balkan luona kävi yhä tulisemmaksi.
— Siellä on varmaan meikäläisten kuuma, mutisi vanha Zachar. —
Hetmanit eivät laske leikkiä. Herra Potocki on oikea sotilas.
Sitte hän osoitti akkunasta rahvasta.
— No, sanoi hän, — nyt ne hurjistelevat, mutta jos Chmiel lyödään, niin hurjistelevat toiset.
Samassa hetkessä kuului kavioiden töminää, torille kiidätti vaahtoisten hevosten selässä muutamia kymmeniä ratsumiehiä. Heidän ruudinsavusta mustuneet kasvonsa, epäjärjestyksessä oleva pukunsa ja muutamien rievuilla sidotut päät todistivat, että he tulevat taistelusta.
— Ihmiset, jotka uskovat Jumalaan, pelastakoot itsensä! Ljahit voittavat meikäläiset! huusivat he täyttä kurkkua.
Syntyi sekasorto ja hämminki. Joukko huojui kuin aalto, johon tuulispää on tarttunut. Yhtäkkiä villi kauhu valtasi kaikki. Lähdettiin pakenemaan, mutta kun kadut olivat täynnä rattaita ja yksi osa toria tulessa, ei ollut mihin paeta.
Rahvas alkoi töniä, huutaa, lyödä, ulvoa ja ulvoen rukoilla armoa, vaikka vihollinen vielä oli kaukana.
Kuullessaan uutisen taistelukentältä, oli luutnantti tulemaisillaan hulluksi ilosta. Hän juoksi kuin mielipuoli huoneessaan, lyöden käsillään rintaansa ja huutaen:
— Tiesinhän, että niin käy, tiesinhän, niin totta kuin elän! Nyt he ovat tekemisissä hetmanien kanssa, nyt koko Puolan kanssa! Rangaistuksen hetki on lyönyt. Mitä tämä on?