Taas kuului kavioiden töminää ja samassa ilmestyi muutama sata ratsumiestä, kaikki pelkkiä tatareja, torille. He nähtävästi pakenivat aivan sokeasti. Rahvas oli heidän tiellään. He karauttivat väkijoukkoon, tallasivat sitä, löivät, ajoivat hajalleen, ruoskivat ja kannustaen hevosiansa ajoivat Czerkasyyn vievää valtatietä kohden.
— He pakenevat kuin myrskytuuli! huusi Zachar.
Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun torille karautti toinen osasto ja sen jäljessä kolmas. Pako näytti olevan yleinen. Taloihin asetetut vartiat alkoivat kääntelehtiä ja osoittivat silminnähtävää pakenemisenhalua. Zachar hypähti käytävän eteen.
— Seis! huusi hän mirhorodilaisilleen.
Savu, kuumuus, yleinen sekamelska, kavioiden töminä, hälyyttävät äänet ja tulipalon valaisemien joukkojen ulvonta — kaikki tämä valautui yhdeksi ainoaksi helvetilliseksi tauluksi, jota luutnantti katseli akkunastaan.
— Mikä masentava voitto siellä mahtaakaan olla! huusi hän
Zacharille, muistamatta ettei tämä voinut ottaa osaa hänen iloonsa.
Silloin pujahti salamana ohitse uusi osasto pakenevia.
Korsunin talot tärisivät tykkien jyrinästä perustuksia myöten.
Yhtäkkiä joku kimeä ääni aivan talon vieressä huusi:
— Pelastakaa itsenne! Chmiel on surmattu! Krzeczowski on surmattu!
Tuhaj-bej surmattu!