Torilla tuli kuin maailman loppu. Ihmiset heittäytyivät mielipuolina tuleen. Luutnantti lankesi polvilleen ja kohotti kätensä ylös.
— Kaikkivaltias Jumala! Suuri ja vanhurskas Jumala! Ylistys olkoon sinulle korkeudessa!
Zachar keskeytti hänen rukouksensa, tullen eteisestä huoneeseen.
— Terve, poikaseni! huusi hän hengästyneenä. — Mene nyt rappusille ja lupaa mirhorodilaisille armoa, sillä he tahtovat lähteä tiehensä, ja kun he ovat menneet, ryntää rahvas tänne!
Skrzetuski meni portaille. Mirhorodilaiset kääntelivät levottomina talon edessä, osoittaen selvästi haluavansa jättää paikkansa ja paeta Czerkasyyn vievälle tielle. Kauhu oli vallannut jokaisen kaupungissa. Kerta toisensa jälkeen kiidätti kuin siipien kantamina ohitse lyötyjä osastoja Kruta Balkan suunnalta. Talonpojat pakenivat, tatarilaiset, linnakasakat ja zaporogilaiset olivat täydellisen hämmingin vallassa. Ja kuitenkin Chmielnickin päävoimat varmaan vielä tekivät vastarintaa, taistelu ei saattanut olla ratkaistu, koska tykit yhä jyrisivät kaksinkertaisella voimalla.
Skrzetuski kääntyi mirhorodilaisten puoleen.
— Koska olette uskollisesti vartioineet minun persoonaani, puhui hän ylhäiseen tapaan, — ei teidän tarvitse pelastaa itseänne paolla; minä lupaan puhua teidän puolestanne hetmanille ja pyydän häneltä teille armoa.
Mirhorodilaiset paljastivat joka mies päänsä, mutta luutnantti pani kätensä kupeilleen ja katseli ylpeästi heitä ja toria, joka tyhjenemistään tyhjeni. Mikä kohtalon vaihdos! Tässä nyt hän, herra Skrzetuski, jota äsken kuljetettiin vankina kasakkaleirin mukana, seisoo röyhkeäin kasakkain edessä kuin herra alustalaistensa keskellä, kuin aatelismies rahvaan edessä, kuin kyrassieerilippukunnan husaari leirin kuormakuskien edessä. Hän, vanki, on nyt luvannut armoa ja päät ovat paljastuneet hänen edessään ja nöyrät äänet huusivat vastikään synkällä, venytetyllä, pelkoa ja alistumista ilmaisevalla sävelellä:
— Armahtakaa, herra!
— Kuten olen luvannut, tapahtuu, sanoi luutnantti. Hän olikin varma puoltolauseensa vaikutuksesta, sillä hän tunsi hetmanin, jolle hän oli usein tuonut kirjeitä ruhtinas Jeremiltä, ja hetmani piti hänestä. Siinä hän nyt seisoi, kädet puuskassa, ilo kasvoillaan, joita tulipalon loimu kirkkaasti valaisi.