— Kas nyt on sota lopussa, aalto on murtunut kynnystä vastaan, ajatteli hän. Herra Czarnaecki oli oikeassa: kulumaton on Puolan voima, järkkymätön sen mahti.
Ja kun hän näin ajatteli, paisutti ylpeys hänen rintaansa; ei alhainen ylpeys, joka johtuu toivotusta koston tyydytyksestä tai vihollisen nöyryytyksestä — ei, vaan ylpeys siitä, että hän hetken perästä saa vapautensa takaisin; ei siitä, että hänen edessään seisottiin lakki kädessä, vaan siitä, että hän oli voittoisan, mahtavan valtakunnan poika, Puolan, jonka portteja vastaan kaikki ilkeys, jokainen kapinayritys ja jokainen lyönti murtui kuin helvetin voimat taivaan portteja vastaan. Hän oli aatelispatrioottina ylpeä siitä, että hän epäilyksen hetkenä oli saanut varmuutta, ettei hänen uskonsa ollut joutunut häpeään. Kostoa hän ei halunnut.
— Puola on kuningattarena voittanut musertavan voiton ja se antaa anteeksi kuin äiti.
Samassa muuttui tykkien jyrinä herkeämättömäksi paukkeeksi.
Taasen tömisivät hevosenkaviot tyhjillä kaduilla. Torille lennätti taas salamana satuloimattomalla hevosella kasakka lakitta päin, yllään pelkkä paita, kasvot miekan rikkilyöminä ja verta suihkuten. Hän kiidätti sinne, pysäytti hevosen, pani kätensä ristiin, veti henkeä avonaisten huuliensa läpi ja huusi:
— Chmiel voittaa ljahit! Lyödyt ovat jalosukuiset herrat, hetmanit ja everstit, ritarit ja kavaljeerit!
Sen sanottuaan hän alkoi huojua ja luuhistui maahan. Mirhorodilaiset juoksivat hänen avukseen.
Tulen puna ja kalpeus lehahtivat yhtaikaa herra Skrzetuskin kasvoille.
— Mitä hän sanoo? kysyi hän kuumeisesti Zacharilta. — Mitä on tapahtunut? Se ei ole mahdollista. Jumaliste, se ei voi olla mahdollista!
Kaikki on hiljaa… Vain liekit ritisevät toisella puolen toria, heitellen ilmaan kipunakimppuja ja silloin tällöin luhistuvat rytisten palavat huoneet.