Mutta taasen saapuu uusia sanansaattajia.
— Ljahit ovat lyödyt, lyödyt!
Heidän perässään tulee osasto tatareja. He käyvät hitaasti, sillä he ympäröivät joitakin jalkamiehiä, nähtävästi vankeja.
Herra Skrzetuski ei usko silmiään. Hän näkee selvästi vankien vaatteissa hetmanin husaarien värit, hän lyö kädet yhteen ja toistelee oudolla, vieraalla äänellä katkonaisesti:
— Se ei voi olla totta! Se ei voi olla totta! Tykkien pauke kuuluu vielä. Taistelu ei ole lopussa.
Kaikkia palamattomia katuja pitkin tulvii tulvimalla zaporogilaisia ja tatarilaisia joukkoja, miesten kasvot ovat mustat, rinnat huohottavat raskaasti. Kuitenkin he palaavat kuin juopuneina ja laulavat lauluja.
Sillä lailla palaavat sotamiehet, kun ovat saaneet voiton.
Luutnantti kävi kalman kalpeaksi.
— Tämä ei voi olla totta, toisti hän yhä käheämmin, — ei voi olla… Puola…
Hänen huomionsa kiintyy uuteen näkyyn.