Kului muutamia päiviä. Ihmisistä tuntui siltä kuin taivaanlaki yhtäkkiä olisi luuhistunut Puolan valtakunnan yli. Keltainen Vesi, Korsun, kruunun sotajoukkojen häviö, sotajoukkojen, jotka tähän asti olivat voitollisesti taistelleet kasakkoja vastaan, hetmanien vangiksijoutuminen, kauhea tulipalo koko Ukrainassa, maailman alusta asti kuulumattomat murhat ja teurastukset — kaikki tuo oli tullut niin äkkiä, etteivät ihmiset oikein tahtoneet uskoa, että niin paljon tappioita ja onnettomuuksia saattoi tulla yhtaikaa saman maan osalle. Monet eivät sitä uskoneetkaan, toiset jähmettyivät kauhistuksesta, toiset tulivat mielipuoliksi, toiset ennustivat Antikristuksen ja viimeisen tuomion tuloa. Kaikki yhteiskunnalliset siteet, kaikki inhimilliset ja perheelliset suhteet olivat katkenneet, kaikki valta oli lakannut olemasta, erotukset ihmisten välillä olivat kadonneet, helvetti oli irroittanut kahleistaan kaikki rikokset ja päästänyt ne maailmaan raivoamaan: murha, ryöstö, sanansa syöminen, petomaisuus, väkivalta ja villitys tulivat työn, rehellisyyden, uskon ja omantunnon sijalle. Näytti siltä kuin ihmiskunta tästälähtien ei tulisi elämään hyvästä, vaan pelkästä pahasta, kuin sydämet ja mielet olisivat kokonaan muuttuneet niin että nyt pidettiin pyhänä sitä mikä ennen oli kunniatonta ja kunniattomana sitä mikä ennen oli pyhää. Aurinko ei enään valaissut maanpintaa, sillä sitä verhosivat tulipalojen savut ja murhapoltot loistivat öisin tähtien ja kuun asemasta. Kaupungit, kylät, kirkot, kartanot, metsät paloivat. Ihmiset lakkasivat puhumasta ja vain voihkivat tai ulvoivat kuin koirat. Elämä oli kadottanut arvonsa. Tuhannet hukkuivat äänettömästi ilman että muistoakaan jäi heistä jäljelle ja näiden kaikkien onnettomuuksien, murhien, valitusten, savujen ja tulipalojen keskeltä kohosi vain yksi mies yhä korkeampana ja korkeampana, yhä pelottavampana jättiläisenä, hän pimitti jo miltei päivän valon, loi varjonsa merestä mereen.
Se mies oli Bohdan Chmielnicki.
Kaksisataa tuhatta aseellista ja voitosta huumaantunutta miestä oli valmiina odottamassa hänen viittaustaan. Rahvas nousi kaikkialla kapinaan, linnakasakat liittyivät siihen kaikissa kaupungeissa. Maa Pripetistä erämaan rajoille asti oli tulessa. Kapina oli levinnyt Vähän-Venäjän, Podolian, Volynian, Bratslavin, Kiovan ja Tshernigovan vojevodakuntiin. Hetmanin mahti kasvoi päivä päivältä. Puola ei ollut koskaan kauheinta vihollistaan vastaan pannut liikkeelle puoliakaan niistä voimista, joita se nyt käytti. Sen vertaisia ei ollut valmiina varalta edes Saksan keisarilla. Myrsky oli ollut paljon suurempi kuin koskaan oli odotettu. Itse hetmani ei alussa tajunnut omaa mahtiansa eikä ymmärtänyt kuinka suureksi hän jo oli kasvanut. Hän verhosi vielä tekonsa oikeuden ja Puolan valtakuntaa kohtaan säilytetyn uskollisuuden varjolla, sillä hän ei tietänyt, että hän jo saattoi polkea näitä sanoja tyhjinä lauseparsina. Samassa määrässä kasvoi hänessä myöskin ääretön itsekkäisyys, jonka vertoja ei historia tunne. Käsitykset hyvästä ja pahasta, rikollisuudesta ja kunnollisuudesta, väkivallasta ja oikeudesta sulivat Chmielnickin sielussa yhteen oman vääryyden tai oman edun käsityksien kanssa. Se oli hänestä kunnon mies, joka oli hänen puolellansa — se rikollinen, joka oli häntä vastaan. Hän oli valmis moittimaan aurinkoa ja pitämään sitä persoonallisena vääryytenä itseänsä vastaan, jollei se loistanut, kun hän halusi. Ihmisiä, tapauksia ja koko maailmaa mittasi hän oman minänsä mukaan. Ja huolimatta hetmanin kaikesta viekkaudesta ja tekopyhyydestä oli tässä hänen katsantotavassaan jokin kummallinen vakaumus. Siitä johtuivat kaikki Chmielnickin hairahdukset ja myöskin hänen hyvät tekonsa. Sillä vaikkei hän tuntenut mitään mittaa julmuudessaan vihollisia kohtaan, niin hän osasi kuitenkin olla kiitollinen kaikista, vaikkapa vastoin tahtoakin hänelle tehdyistä palveluksista.
Vain juovuksissa ollessaan hän unohti hyvätkin työt ja antoi raivosta karjuen, suu vaahdossa, verisiä käskyjä, joita hän myöhemmin katui. Mutta samassa määrin kuin hänen menestyksensä kasvoi, oli hän yhä useammin juovuksissa, sillä hänen levottomuutensa kävi yhä suuremmaksi. Tuntui siltä kuin hänen voittonsa olisivat johtaneet hänet sellaisiin korkeuksiin, joihin ei hän itsekään tahtonut nousta. Hänen mahtinsa ei hämmästyttänyt ainoastaan muita, vaan myöskin häntä itseään. Kapinan jättiläiskäsi oli temmannut hänet ja kantanut häntä salaman nopeudella ja säälimättä, mutta minne? Miten tämä kaikki oli päättyvä? Alkaessaan kapinan hänelle tapahtuneen vääryyden takia arveli tuo kasakkadiplomaatti, että hän ensimäisen menestyksen tai vieläpä tappionkin jälkeen alkaa sovittelut ja että hänelle tarjotaan anteeksiantoa, hyvitystä ja korvausta kärsimistään vääryyksistä ja vahingoista. Hän tunsi hyvin Puolan valtakunnan, sen kärsivällisyyden, joka oli loppumaton kuin meri, sen hyväsydämisyyden, jolla ei ollut rajoja eikä määrää ja joka ei johtunut vain viekkaudesta, sillä olihan Nalewajkolle, kun hän jo oli saarrettu ja perikatoon joutunut, vielä tarjottu anteeksiantoa. Mutta nyt, senjälkeen kun hän oli saanut Keltaisen Veden voiton, lyönyt hetmanit ja sytyttänyt sisällisen sodan kaikkiin eteläisiin vojevodakuntiin, olivat asiat edistyneet liian pitkälle ja tapaukset olivat kasvaneet yli kaiken odotuksen rajojen. Nyt oli käytävä taistelua elämästä ja kuolemasta.
Mutta kenen puolelle oli voitto kallistuva?
Chmielnicki kysyi ennustajilta, tiedusteli tähdistä ja koetti omastakin puolestaan tunkea katseensa tulevaisuuteen — mutta hän näki edessään vain pimeyden. Välistä nostatti kauhea levottomuus hiukset hänen päässään pystyyn ja rinnassa myllersi epätoivo kuin myrskytuuli. Mitä tästä tulee? Mitä tästä tulee? Sillä Chmielnicki, jolla oli terävämpi katse kuin muilla, ymmärsi myöskin paremmin kuin monet muut, että Puolan valtakunta on jättiläismahti, vaikkei se osaa käyttää voimiansa eikä itsekään tunne niitä. Ja kuka saattoi arvata, eikö kauhea vaara ja perikadon läheisyys poista sekasortoa, sisällistä epäsopua, yksityisetujen tavoittelua, herrojen keskinäistä kateutta, riitoja, lörpöttelyä valtiopäivillä, aatelin omavaltaisuutta ja kuninkaan voimattomuutta? Silloin voisi puoli miljoonaa yksistään jo aatelin keskuudesta lähteä taisteluun ja tuhota Chmielnickin, vaikkapa sekä Krimin khani että itse Turkin sulttaani häntä auttaisivat.
Paitsi Chmielnickiä oli myöskin kuningas Wladislaw vainaja tuntenut tuon Puolan nukkuvan voiman. Ja sitä varten hän oli koko elämänsä ajan valmistanut taistelua elämästä ja kuolemasta maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan. Sillä vain siten Puolan voima saataisiin hereille. Tässä vakaumuksessaan oli kuningas uskaltanut panna tulta tappuroihin myöskin kasakkain taholla. Vai oliko todella kasakoitten tehtävä saada aikaan vedenpaisumus, jotta he itse lopulta hukkuisivat siihen?
Chmielnicki käsitti tämän samoinkuin sen, että Puolalla, kaikesta heikkoudestaan huolimatta, on pelottava puolustuskyky Tätä epäjärjestyksessä olevaa, huonosti sidottua, rikkirevittyä, kuritonta ja heikosti hallittua valtakuntaa vastaan olivat kuitenkin turkkilaiset aallot, joita pidettiin vaarallisimpina kaikista, särkyneet vaahdoksi, särkyneet kuin kalliota vastaan. Niin oli käynyt Hotinin luona, sen hän oli nähnyt melkein omin silmin. Olihan tämä valtakunta heikkoutensa hetkinäkin kohottanut lippunsa vieraiden pääkaupunkien valleille. Mitä se silloin voikaan tehdä puolustaaksensa itseään! Mitä saakaan se aikaan epätoivoon joutuneena, kun on kysymys kuolemasta tai voitosta!
Tämän takia sisälsi jokainen Chmielnickin voitto hänelle uuden vaaran, se kun toi lähemmäs sen hetken, jolloin uinuva leijona herää, ja teki neuvottelut yhä mahdottomammiksi. Jokaisessa voitossa piili vastainen tappio, jokaisen juopumuksen maljan pohjalla oli sappea. Nyt oli kasakkamyrskyä seuraava Puolan valtakunnan myrsky. Chmielnicki oli jo kuulevinaan etäällä sen kumean kohinan.
Ja kas, Suur-Puolasta, Preussista, Masoviasta, Vähä-Puolasta ja
Liettuasta lähenee sotilasjoukkoja, niiltä puuttuu vain johtaja.