Chmielnicki oli ottanut vangiksi hetmanit, mutta tässäkin onnen sattumassa piili ikäänkuin kohtalon väijytys. Hetmanit olivat kokeneita sotilaita, mutta kukaan heistä ei ollut se mies, jota uhan, pelästyksen ja tappion hetki vaati.
Johtajana saattoi nyt olla vain yksi mies.
Hänen nimensä oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki.
Juuri siksi, että hetmanit olivat joutuneet vangiksi, oli vaali todennäköisesti sattuva ruhtinaaseen. Chmielnicki ei epäillyt sitä eivätkä muutkaan.
Sillaikaa tuli Korsuniin, jossa zaporogilaishetmani oli levähtämässä taistelun jälkeen, sanomia Dnieperin takaa, että kauhea ruhtinas jo on lähtenyt liikkeelle Lubniesta, että hän matkallaan tallaa armottomasti maahan kapinan ja että hänen läpi kulkiessaan kylät, kauppalat ja talot katoavat ja niiden sijalla törröttää verisiä paaluja ja hirsipuita. Kauhu lisäsi hänen joukkojensa määrän kaksin-, jopa kolminkertaiseksi. Kerrottiin että hän johtaa viittätoista tuhatta miestä parhaita joukkoja, mitä koko Puolasta saattoi löytyä.
Kasakkaleiriin saatettiin häntä odottaa minä hetkenä tahansa. Ja heti Kruta Balkan taistelun jälkeen kuului kasakkain joukosta huuto: "Jeremi tulee!" ja se levitti pelästystä rahvaaseen, joka suinpäin alkoi paeta. Tämä pelästys pani Chmielnickin vakavasti ajattelemaan.
Hänellä oli nyt valittavana: joko marssia koko armeijansa kanssa ruhtinasta vastaan ja etsiä hänet Dnieperin takaa tai, jätettyään osan joukoistaan valloittamaan Ukrainan linnoja, marssia Puolan sisämaihin.
Sotaretki ruhtinasta vastaan oli vaarallinen. Kun Chmielnicki joutui tekemisiin näin kuuluisan sotapäällikön kanssa, saattoi hän, huolimatta voimiensa suuremmasta lukumäärästä, yleisessä taistelussa kärsiä tappion ja silloin olisi kaikki menetetty yhdellä iskulla. Rahvas, joka muodosti hänen joukkojensa valtavan enemmistön, oli osoittanut, että se pakeni jo pelkästään kuullessaan Jeremin nimen. Siihen tarvittiin aikaa, ennenkuin rahvaan joukko muuttuisi sotajoukoksi, joka saattaisi tehdä vastarintaa ruhtinaan rykmenteille.
Toiselta puolen ruhtinas luultavasti ei ryhtyisi yleiseen taisteluun, vaan asettuisi linnoihin puolustusasemiin ja kävisi pikkusotaa, joka tässä tapauksessa varmaan kestäisi kokonaisia kuukausia, ehkäpä vuosia, ja sillaikaa Puola epäilemättä ehtisi koota uusia voimia ja kiirehtisi ruhtinaan avuksi.
Chmielnicki päätti näin ollen jättää Wisniowieckin Dnieperin taa, omasta puolen vahvistua Ukrainassa, järjestää voimansa ja sitte lähteä Puolaan pakoittamaan sen sovintoon. Hän luotti siihen, että kapinan tukahuttaminen pelkästään Dnieperin takana vaati kaikki ruhtinaan voimat pitkäksi aikaa ja antoi hänelle, Chmielnickille, vapaan toiminta-alan muualla. Mutta kapinaa Dnieperin takana päätti hän kuitenkin pitää vireillä lähettämällä rahvaan avuksi muutamia rykmenttejä.