Vihdoin hän arveli mahdolliseksi koettaa houkutella ruhtinasta keskusteluihin ja pitkittää niitä kunnes tämän voimat murenisivat. Tätä ajatellessaan muisti hän Skrzetuskin.
Muutamia päiviä Kruta Balkan taistelun jälkeen, samana päivänä, jolloin rahvaan joukossa syntyi pakokauhu, hän käski kutsua eteensä herra Skrzetuskin.
Chmielnicki otti hänet vastaan starostan talossa, läsnä oli ainoastaan herra Krzeczowski, jonka Skrzetuski vanhastaan tunsi. Chmielnicki tervehti Skrzetuskia ystävällisesti, samalla kuitenkin antaen nykyistä arvoaan vastaavan ylemmyyden tulla esiin, ja sanoi:
— Herra luutnantti Skrzetuski, sen palveluksen takia, jonka olette minulle tehnyt olen lunastanut teidät Tuhaj-bejlta ja luvannut teille vapauden. Nyt on hetki tullut. Minä annan teille kasakkaeverstin nuijan [tällaista nuijaa käytettiin kasakkain keskuudessa turvakirjan asemasta], jotta pääsisitte matkustamaan vapaasti, jos kohtaisitte sotaväkeä, ja panen mukaanne vartioita suojelemaan teitä rahvaalta. Voitte palata ruhtinaanne luo.
Skrzetuski vaikeni. Ei pieninkään ilonhymy valaissut hänen kasvojaan.
— Voitteko lähteä liikkeelle? Huomaan silmistänne että olette sairas.
Herra Skrzetuski oli todella kuin varjo. Haavat ja viime aikain tapahtumat olivat heikentäneet tuota jättiläismäistä nuorukaista ja hän oli nyt sen näköinen, ettei luullut hänen näkevän huomista päivää. Hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi ja musta parta, jota ei pitkään aikaan oltu ajettu, lisäsi osaltaan surkeutta. Se johtui sisäisistä kärsimyksistä, ne olivat tekemäisillään lopun nuoresta ritarista. Kasakkaleirin mukana kulkien hän omin silmin oli saanut nähdä kaiken, mikä oli tapahtunut Siczistä lähtien. Hän oli nähnyt Puolan häviön ja tappion ja hetmanit vankeina. Hän oli nähnyt kasakkain voittoriemun, kaatuneiden sotilaiden poikkileikatuista päistä kasattuja pyramiideja, kylkiluistaan hirsipuuhun ripustettuja aatelismiehiä, naisten silvottuja rintoja, ylimysnaisten häväistystä, hän oli nähnyt epätoivoista rohkeutta, mutta myöskin hurjaa pelkuruutta, hän oli nähnyt kaikkea. Hän oli käynyt läpi kaikki kärsimykset ja hänen tuskansa oli sitä suurempi, kun juuri hän välillisesti oli aiheuttanut tämän kaiken, koska hän eikä kukaan muu, oli päästänyt Chmielnickin irti nuorasta. Tämä ajatus vihloi kuin veitsi hänen päätään ja rintaansa. Mutta olisiko hän, kristillinen ritari, saattanut olettaa, että lähimmäisen pelastus voi tuottaa tällaisia hedelmiä. Siksi oli hänen tuskansa rajaton. Mutta kun hän kysyi itseltänsä, miten Helenan on ja kun hän ajatteli, mitä olisi voinut tapahtua, jos pahansuopa kohtalo olisi pidättänyt hänet Rozlogissa, niin hän kohotti kätensä taivasta kohti ja huusi äänellä, jossa väreili pohjaton uhma ja epätoivo: "Jumala, ota sieluni! Sillä minun kannettavakseni on pantu enemmän kuin olen ansainnut." Sitte hän kuitenkin huomasi herjaavansa, lankesi kasvoilleen ja rukoili pelastusta, anteeksiantoa, armoa isänmaalle ja kaikelle sille puhtaalle ja viattomalle, mikä siellä ehkä turhaan huutaa Jumalan ja hänen apuansa. Hän oli sanalla sanoen käynyt niin monen kärsimyksen läpi, ettei häntä enään ilahuttanut vapaus, joka hänelle oli lahjoitettu eikä tuo zaporogilaishetmani, tuo triumfaattori, joka tahtoi olla jalomielinen, osoittaessaan hänelle suosiotaan, enään tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Kun Chmielnicki sen huomasi, vetäytyi hänen otsansa ryppyihin ja hän sanoi:
— Riennä käyttämään hyväksesi suosiotani, etten katuisi sitä. Vain minun kuntoni ja uskoni hyvään asiaani tekevät minut niin varomattomaksi että lisään vihollisteni lukua, sillä minä tiedän hyvin, että sinä tulet taistelemaan minua vastaan.
Siihen vastasi herra Skrzetuski:
— Jos Jumala antaa voimia.