Ja hän loi Chmielnickiin katseen, joka tunki hänen sielunsa syvyyteen, ja hetmani, joka ei voinut tätä katsetta kestää, tuijotti maahan ja saattoi vasta hetken päästä virkkaa:
— Vähät siitä. Olen tarpeeksi mahtava, noin raihnas mies ei tee minulle mitään. Kerro siis ruhtinaalle, herrallesi, mitä olet nähnyt ja varoita häntä toimimasta liian pöyhkeästi, sillä kun minun kärsivällisyyteni loppuu, käyn häntä tervehtimässä Dnieperin takana enkä luule, että käyntini tulee hänelle mieluisaksi.
Skrzetuski vaikeni.
— Minä olen sanonut ja toistan vielä kerran, sanoi Chmielnicki, — etten käy sotaa Puolan valtakuntaa, vaan herroja vastaan, ja ruhtinas on niiden joukossa ensimäisiä. Hän on minun ja vähävenäläisen kansan vihollinen, hän on kirkkomme luopio ja julmuri. Kuulen, että hän tukahuttaa kapinan vereen, katsokoon vain, ettei saa vuodattaa omaansakin!
Näin puhuessaan hän kiihtymistään kiihtyi, kunnes veri nousi hänen kasvoillensa ja tuli säihkyi silmistä. Näkyi, että vihan ja ilkeyden puuska oli hänet valtaamaisillaan, yksi noita puuskia, jolloin hän kokonaan kadotti itsehillintänsä ja tajunsa.
— Hirttää minä annan tuon vinonenän! huusi hän, — jalkoihini minä hänet heitän ja ratsastan hänen selkänsä yli.
Skrzetuski katseli ylhäältäpäin raivoilevaa Chmielnickiä ja vastasi tyynesti:
— Voita hänet ensin!
— Herra hetmani, sanoi Krzeczowski, — parasta on, että tuo röyhkeä aatelismies nyt lähtee tiehensä, sillä teidän armollenne ei sovi raivota häntä vastaan ja kun olette luvannut hänelle vapauden, niin hän nyt pakoittaa teidät joko syömään sananne tai kuuntelemaan solvauksiaan.
Chmielnicki sai hiukan hillityksi itseään, hän huohotti hetkisen, sanoi sitte: