— Ihminen niittää, mitä hän kylvää. Ordalaiset vievät sinut vaikkapa itse Lubnieen, he ovat saaneet sellaisen käskyn. Pidä sinä vain huolta siitä, että ruhtinaasi ei pistätä heitä paaluun, minkä hän varmaan tekisi kasakoille. Siksi matkaasi onkin pantu tatareja. Hetmani käski antaa sinulle ratsusikin. Jää hyvästi ja muista meitä ja sano meidän hetmanilta terveisiä ruhtinaalle, ja jos voit, niin taivuta hänet siihen, että hän tulisi tervehtimään Chmielnickiä. Ehkäpä hänet vastaanotetaan suosiollisesti. Jää hyvästi!
Skrzetuski istuutui vankkureihin, ordalaiset asettuivat piiriin niiden ympärille ja lähdettiin liikkeelle. Torin poikki oli vaikea päästä, sillä se oli kokonaan täynnä zaporogilaisia ja rahvasta. Väkijoukko keitti itselleen puuroa ja lauloi Keltaisen Veden ja Korsunin voitosta. Lauluja olivat jo ehtineet sepittää sokeat ja guslansoittajat, joita kaikkialta oli tulvannut leiriin. Tulien välillä, joiden yläpuolella puurokattilat kiehuivat, nähtiin siellä täällä öisten mellastusten jäljeltä murhattujen naisten ruumiita. Vähän edempänä oli läjissä päitä, jotka olivat leikatut irti taisteluissa kaatuneista ja haavoittuneista sotilaista. Nämä ruumiit ja päät alkoivat jo mädäntyä, mutta haju ei ollut kuitenkaan vielä aivan sietämätön, joten joukot saattoivat olla koolla. Kaikkialla kaupungissa näkyi jo hävityksen ja zaporogilaisen viileyden jälkiä. Akkunat ja ovet olivat temmatut paikoiltaan, tuhansien särjettyjen esineiden sirpaleet, kekäleet ja oljet peittivät torin. Katonräystäistä riippui hirtettyjä, suurimmalta osalta juutalaisia, ja roskaväki huvitteli siellä täällä käymällä kiinni näiden hirtettyjen jalkoihin ja keinutellen niiden nojassa.
Yhdellä puolen toria törröttivät palaneiden talojen, niiden joukossa myöskin katolisen kirkon rauniot. Ne olivat vielä kuumat ja niistä nousi savua. Palaneen käry tuntui ilmassa. Poltettujen talojen takana oli leiri, jonka ohi herra Skrzetuskin täytyi ajaa, ja joukko tatarilaisten käsiin joutuneita vankeja, joita taajat ordalaisvartiostot vahtivat. Ken Czehrynin, Czerkasyn ja Korsunin ympäristöistä ei päässyt piiloon tai joutunut rahvaan kirveen alle, se joutui niiniköysiin. Vankien joukossa oli molemmissa taisteluissa vihollisen käsiin joutuneita sotamiehiä ja ympäristön asukkaita, jotka tähän asti eivät olleet voineet tai tahtoneet liittyä kapinaan. Niinikään oli siellä ylempää ja alempaa aatelistoa, alastarostoja, virkamiehiä, talonisäntiä, köyhtyneitä aatelisia molempaa sukupuolta ja lapsia. Vanhuksia ei ollut, sillä tatarit murhasivat heidät, koska he eivät kelvanneet myytäviksi. Tatarit olivat niinikään ottaneet haltuunsa kokonaisia vähävenäläisiä kyliä ja kauppaloja, sillä Chmielnicki ei ollut uskaltanut panna sitä vastaan. Monella paikkakunnalla tapahtui, että miehet lähtivät kasakkaleiriin, mutta palkinnoksi siitä tatarit polttivat heidän asumuksensa ja ottivat naiset ja lapset mukaansa. Yleisessä hillittömyydessä ja mielten villiytymisessä ei kukaan sitä kysynyt eikä muistanut. Rahvas, joka tarttui aseihin, luopui kotikylästään, vaimoistaan ja lapsistaan. Heiltä otettiin vaimot ja he ottivat — parempia, nimittäin puolattaria, jotka he, nautittuaan heidän sulostaan, murhasivat tai myivät ordalaisille. Vangittujen joukosta ei puuttunut myöskään ukrainalaisia nuorukaisia. Näitä oli sidottu kolme tai neljä samaan nuoraan yhdessä aateliskartanoiden neitojen kanssa. Orjuus ja kurjuus tasoitti säätyeron. Noiden olentojen näkeminen oli pöyristyttävä, se ei voinut olla herättämättä kostonhimoa. He olivat ryysyisiä, puoleksi alasti, pakanat solvasivat heitä laskien häpeällistä pilaansa, kierrellessään uteliaina ja toimettomina pitkin leiripihaa. Näitä vankeja tönittiin, lyötiin, tai suutelivat heitä inhoittavat huulet, lopuksi he kadottivat tajuntansa ja tahtonsa. Muutamat nyyhkyttivät tai voihkivat ääneensä, toiset seisoivat tuijottavin silmin, puolihulluina, suu auki, välinpitämättöminä alistuen kaikkeen, mikä heitä kohtasi. Siellä täällä kuului epätoivoiseen vastarintaan nousseen ja säälittömästi murhatun vangin parahdus. Härännahkapiiskojen läjähdyksiä kuului miesten ryhmistä, ne sekaantuivat lasten tuskanhuutoon ja kirkunaan, karjan ammunaan ja hevosten hirnuntaan. Vankisaalis ei vielä ollut jaettu eikä asetettu marssijärjestykseen niin että kaikkialla vallitsi mitä suurin sekaannus. Vankkurit, hevoset, sarvikarja, kameelit, juurikasvit, naiset, miehet, kasat ryöstettyjä vaatteita, astioita, mattoja, aseita, kaikki tämä oli ahdettuna yhteen ja odotti jakoa ja järjestelyä. Yhä vielä ajoivat pienemmät tatarilaisosastot uusia ihmis- ja karjalaumoja paikalle. Kuormitetut proomut kulkivat Rosjoen poikki ja pääleiristä saapui yhä uusia vieraita tyydyttämään silmiään koottujen rikkauksien katselemisella, muutamat kumyssista tai viinasta juopuneina ja yllään kummalliset puvut — vallattomuudessaan olivat he pukeneet ylleen katolisten ja kreikanuskoisten pappien messupukuja, vieläpä naisten hameitakin —, alkoivat jo meluten riidellä siitä, mitä kukin saisi osakseen. Tatarilaispaimenet istuivat karjojensa keskellä maassa ja huvittelivat, mikä soittaen kimeä-äänistä pilliänsä, mikä leikkien luupeliä, mikä harjoittaen nuijanlyöntiä. Koirat, jotka olivat seuranneet herrojansa, ulvoivat surkeasti.
Herra Skrzetuski pääsi vihdoin ohi tämän ihmisgehennan, joka oli täynnä voivotusta, kyyneliä, kurjuutta ja helvetillistä huutoa. Hän ajatteli jo, että hän saisi hengittää vapaammin, mutta heti leiristä päästyä kohtasi hänen silmäänsä uusi kauhea näky. Kaukana häämöitti varsinainen leiri, josta kuului yhtämittaista hevosten hirnuntaa ja näkyi tuhansien tatarien vilinä. Lähempänä, kentällä, Czerkasyyn vievän tien varrella huvittelivat nuoret sotilaat harjoituksekseen ampumalla kaaripyssyistä heikompia tai sairaita vankeja, jotka eivät olisi voineet kestää pitkää matkaa Krimiin. Muutama kymmen makasi pitkänään tiellä, muutamat sätkähtelivät vielä suonenvedontapaisesti. Ne, joita ammuttiin, olivat sidotut kiinni puihin tien varrella. Niiden joukossa oli myöskin vanhoja naisia. Hyvin osuttuja laukauksia seurasi tyytyväinen nauru ja huudot.
— Jakshe jegit — oikein pojat!
— Uk jakshe koi — jousi on hyvissä käsissä!
Pääleirin vieressä oli teurastettu tuhansia nautaeläimiä ja hevosia sotilaiden ravinnoksi, maassa juoksi veri virtanaan. Haju teurastetuista eläimistä tukahutti hengitystä ja lihakasojen keskellä häärivät punaiset ordalaiset puukko kädessä. Päivä oli helteinen, aurinko paahtoi. Noin tunnin kuljettuaan saapui herra Skrzetuski saattueineen avonaiselle arolle, mutta vieläkin kuului pääleiristä kaukainen melu ja karjan ammuminen. Tienvarrella näkyi yhtämittaa jälkiä ryövärien kulusta. Siellä täällä oli palaneita asumuksia, törröttäviä savupiippuja, tallattu viljavainio, murtuneita puita, tulen vahingoittamia kirsikkatarhoja. Vähän päästä oli tiellä kauheasti sinettyneitä ja turvonneita hevosten ja ihmisten ruumiita, silvottuina, ja niiden kimpussa korppilauma, joka meluten ja humisten läksi pakoon ihmisten lähestyessä. Chmielnickin verinen työ oli kaikkialla nähtävissä. Vaikea oli ymmärtää, ketä vastaan tämä mies oli nostanut kätensä, sillä ennen kaikkea voihki hänen oma maansa kurjuuden taakan alla.
Mlejovissa he kohtasivat tatarilaisosastoja, jotka ajoivat edellään yhä uusia vankilaumoja. Horodyszcze oli poltettu poroksi. Jäljellä törrötti vain kivinen kellotapuli ja vanha tammi keskellä toria. Puu oli kauhean hedelmän peitossa, sillä sen oksilla riippui muutamia kymmeniä nuoria juutalaisia, jotka kolme päivää sitte olivat hirtetyt. Samoin oli Konoplankassa, Starosielessä, Wienzowkissa, Balaklejssa ja Wodaczewissa murhattu paljon aatelisia. Itse tuo pikkukaupunki oli tyhjä, sillä miehet olivat lähteneet Chmielnickin luo ja naiset, vanhukset ja lapset olivat paenneet metsään, peläten ruhtinas Jeremin sotajoukkojen tuloa. Horodyszczestä ajoi herra Skrzetuski Smilan, Zabotynin ja Nowosielcen kautta Czehryniin, pysähtyen matkalla vain mikäli oli tarpeellista hevosten levähtämisen takia. He tulivat kaupunkiin seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan. Sota oli säästänyt kaupungin, ainoastaan muutamia taloja oli hävitetty — niiden joukossa Czaplinskin — maan tasalle. Linnassa oli everstiluutnantti Naokolo-Palec ja hänen kanssaan tuhatkunta kasakkaa, kaikki, sekä hän että kasakat ja koko väestö mitä suurimmassa pelossa, koska täällä, samoin kuin kaikkialla tien varrella, oltiin aivan varmoja siitä, että ruhtinas tulee minä hetkenä hyvänsä ja panee toimeen sellaisen koston, ettei maailmassa ikinä ole nähty vertaa. Tietymätöntä oli, mistä tällaiset huhut tulivat ja kuka niitä levitti. Ehkäpä pelko oli ne synnyttänyt, varmaa vain on, että yhtämittaa kerrottiin samoja uutisia: milloin oli ruhtinas jo tulossa lotjilla Sulaa pitkin, milloin taas hän jo oli Dnieperillä, milloin hän oli polttanut Wasiutyncen, milloin surmauttanut väestön Borysissa. Jokainen tieto hänen ratsuväkensä tai jalkamiestensä lähenemisestä herätti äärettömän kauhun. Herra Skrzetuski otti mielihyvällä varteen nämä huhut, sillä hän ymmärsi, että ne, vaikkeivät olleetkaan tosia, kuitenkin olivat omiaan ehkäisemään kapinan levenemistä Dnieperin taakse, missä ruhtinaan käsi välittömästi hallitsi.
Skrzetuski olisi tahtonut Naokolo-Palecilta tietää jotakin varmempaa, mutta everstiluutnantti tiesi ruhtinaasta yhtä vähän kuin muut ja olisi itsekin mielellään tahtonut saada tietoja Skrzetuskilta. Kun kaikki proomut ja veneet olivat vedetyt tälle puolelle, niin ei karkulaisiakaan voinut toiselta puolelta saapua Czehryniin. Jonkun matkan päässä Czehrynistä Skrzetuski viipymättä soudatti itsensä toiselle puolelle ja lähti suoraa päätä Rozlogiin. Toivoessaan pian saavansa täyden varmuuden Helenasta ja uskoessaan, että Helena on pelastettu tai yhdessä tätinsä ja ruhtinasten kanssa suojassa Lubniessa, tunsi hän voimansa ja terveytensä palaavan. Hän siirtyi pois vankkureista, astui ratsun selkään ja kiirehti säälimättä tatarilaisiansa, jotka, pitäen häntä lähettiläänä ja itseänsä hänen käskynalaisenaan suojajoukkona, eivät uskaltaneet panna vastaan. Siksi kiidettiin eteenpäin ikäänkuin takaa-ajajat olisivat olleet kintereillä, ja ratsujen kavioista jäi taakse keltaisia tomupilviä. He kiitivät asumusten, talojen ja kylien ohi. Seutu oli tyhjä, asunnot väettöminä, he eivät pitkään aikaan kohdanneet ainoatakaan elävää olentoa. Luultavasti myöskin kaikki, heidät nähdessään olivat menneet pakoon. Siellä täällä antoi herra Skrzetuski puistoista, metsistä, pelloilta ja ullakoilta etsiä ihmisiä, mutta ketään ei löydetty.
Vasta Pohrebyn tuolla puolen eräs tatareista huomasi jonkinlaisen ihmisolennon, joka koetti kätkeytyä kaislikkoihin Kahamlikin rannalla.