Hän piti sellaista elämää, että muut huoneessa jo vaikenivat. Päät alkoivat kääntyä Czaplinskiin päin. Hän haki aina riitaa, hänen luontonsa oli sellainen, ja kaikkia hän loukkasi. Mutta se ihmetytti kaikkia, että hän tällä tavalla kohteli ainoaa, jota hän pelkäsi, Zacwilichowskia, ja soturia, joka kantoi Wisniowieckin värejä.
— Parasta, että pysytte ääneti, sanoi vanha horonzi. — Tämä ritari on, niinkuin näette, minun seurassani.
— Minä vien teidät linnaan… jalkapuuhun! ärjyi Czaplinski, välittämättä mistään ja kenestäkään.
Silloin herra Skrzetuski oikaisi itsensä pitkin pituuttaan. Vetämättä sapelia tupesta, päästi hän sen hihnan varaan, tarttui keskeltä kiinni ja nosti asetta niin että se ristin muotoisen kahvan kohdalta joutui juuri herra Czaplinskin nenän eteen.
— Haistakaappa tätä! sanoi hän kylmästi.
— Jumalan tähden… Palvelijat! huusi Czaplinski, tarttuen kahvaan.
Mutta hän ei saanut vedetyksi sapelia tupesta. Nuori luutnantti kävi häneen käsiksi, tarttuen toisella kädellä niskaan, toisella selkään, nosti ilmaan miehen, joka pyristeli kuin lohi, ja puhui, kantaessaan häntä penkkien lomitse:
— Hyvät herrat ja veljet, antakaapa tilaa tälle sonnille, muuten se puskee.
Ovelle päästyään aukaisi hän sen tönäisemällä taakkaansa siihen ja paiskasi ali-starostan kadulle.
Sitte hän tyynesti asettui entiselle paikalleen Zacwilichowskin viereen.