Hetken ajan oli huoneessa hiljaista. Herra Skrzetuskin voimannäyte oli tehnyt vaikutuksen. Mutta sitte pääsi nauru valloilleen niin että seinät tärisivät.
— Eläkööt Wisniowieckin miehet! huudettiin.
— Hän on pyörtynyt, totta totisesti pyörtynyt ja makaa verissään!
huusivat samassa ne miehet, jotka olivat jääneet ovesta katselemaan
Czaplinskin mutkiin, saadakseen tietää miten hänen kävisi. —
Palvelijat tulevat kantamaan häntä pois.
Se pieni joukko läsnäolevia, joka oli ali-starostan puolella, ei uskaltanut osottaa mieltään muulla tavalla kuin katsoa murjottamalla luutnanttiin.
— Totta puhuen, virkkoi Zacwilichowski, — se koira on aina saaliinsa kantapäillä.
— Rakki se on eikä mikään koira, sanoi lihava aatelisherra. Hänellä oli toisessa silmässä kaihi ja otsassa taalarin kokoinen reikä, jonka pohjalta luu paistoi. Liketen luutnanttia hän jatkoi: — Rakki se on eikä mikään koira. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta. Olen Jan Zagloba, Wczelen sukua. Minut tunnetaan, jollei muusta, niin tästä lävestä, jonka ryövärin kuula teki otsaani, kun olin Pyhällä maalla sovittamassa nuoruuteni syntejä.
— Älkäähän nyt, huomautti Zacwilichowski, — tehän kerran sanoitte, että juomakannu Radomissa oli sattunut päähänne.
— Ryövärin luoti, niin totta kuin tässä seison. Radomissa oli toinen seikkailu.
— Taisitte olla matkalla Pyhälle maalle… mutta perille te ette ikinä päässyt.
— En päässytkään, sillä jo Galatassa voitin marttyripalmun. Jos tämä on valhetta, niin olen oikea arkki-koira enkä mikään aatelisherra.