— Olkoon menneeksi. Psichkiszekin, Koiransuolen kartanosta.
— Mysikiszekin, Hiirensuolen kartanosta, korjasi aatelisherra.
— Olkoon menneeksi. En tiedä, kummalleko antaisin etusijan, hiiren- vaiko koiran suolelle. Varmaa on, etten tahtoisi asua kummassakaan, sillä vaikea niihin on asettua ja epäkohteliasta niistä on poistua. Herra luutnantti, jatkoi hän, osoittaen Skrzetuskille liettualaista: — viikon minä nyt olen juonut tämän aatelisherran kukkaron kululla. Hänen miekkansa tuppineen on yhtä raskas kuin hänen kukkaronsa ja kukkaro taas yhtä painava kuin hänen älynsä. Mutta jos minä joskus olen juonut hullunkurisemman herran rahoilla, niin saatte sanoa minua yhtä suureksi narriksi kuin se on, joka minua viinillä on juovuttanut.
— Kuuli kunniansa! huudettiin ja naurettiin.
Mutta liettualainen ei suuttunut, heilautti vain kättään, hymähti hyväntahtoisesti ja toisti:
— Antaisitte olla — rumia juttuja!
Uteliaana katseli herra Skrzetuski uutta tulijaa, jota todella saattoi sanoa kumman näköiseksi. Hän oli ensinnäkin niin pitkä, että pää todella tapaili kattoa, ja tavaton laihuus teki hänet vieläkin pitemmän näköiseksi. Leveät hartiat ja suonikas kaula todistivat tavatonta voimaa, mutta itse mies oli pelkkää luuta ja nahkaa. Vatsa oli siihen määrään painuksissa rinnan alla, että olisi luullut miehen kärsineen nälkää. Hän oli kuitenkin hyvissä vaatteissa, kiinteä kapeahihainen takki oli harmaata verkaa, jalassa oli korkeat ruotsalaiset saappaat, jotka siihen aikaan alkoivat päästä muotiin Liettuassa. Leveä, täytetty hirvennahkavyö riippui lanteilla asti, se kun ei pysynyt vyötäisillä, ja vyössä pysytteli ristimiekka, joka oli niin pitkä, että se ulottui jättiläiskokoisen miehen leukaan asti.
Mutta jos miekka olikin peloittava, niin sen omistajan kasvot sensijaan olivat omiaan rauhoittamaan. Nämä kasvot olivat, kuten koko mieskin, laihat, kulmakarvat kaartuivat omituisesti alaspäin ja samoin riippuivat pellavankarvaiset viiksetkin. Kasvojen ilme oli rehellinen ja vilpitön kuin lapsella. Kulmakarvojen ja viiksien rento asento teki miehen huolestuneen ja alakuloisen näköiseksi. Hän tuntui aina olevan hämillään. Nähtävästi hän kuului niihin ihmisiin, joita aina tönitään ja tuupitaan, mutta herra Skrzetuskia miellytti ensi hetkestä lähtien hänen rehelliset kasvonsa ja sotilaallinen ryhtinsä.
— Herra luutnantti, sanoi hän, — te olette siis ruhtinas
Wisniowieckin väkeä.
— Niin olen.