— En ennusta, minä näen sen jo. Chmielnicki on pahempi kuin
Nalewajkot ja Lobodat.
— Mutta kuka menisi hänen puolelleen?
— Kukako menisi? Zaporogilaiset, kruunun luetteloihin merkityt kasakat, kaupunkien porvarit, rahvas, talonpojat — ja sen semmoiset!
Herra Barabasz viittasi torille, joka oli ainoana vilinänä. Siellä oli harmaita härkiä, joita kuljetettiin Korsuniin, sotaväen leiripaikalle, ja näitä seurasivat paimenet, jotka viettivät koko elämänsä aroilla ja sydänlaissa, eläen täydelleen villissä tilassa, vailla kaikkea uskontoa. Heidän joukossaan saattoi nähdä hirvittäviä olentoja, jotka rääsyissään ja rievuissaan paremmin tekivät ryöväreiden kuin paimenten vaikutuksen. Tavallisesti he käyttivät valmistamattomasta lampaannahasta tehtyjä turkkeja, villapuoli ulospäin. Turkin pääntie jätti, vaikka oli kylmä, näkyviin paljaan, arotuulten ahavoittaman rinnan. Kaikki olivat asestetut mitä erilaisimmalla tavalla: millä oli jousi ja nuolikotelo, millä pyssy eli niinsanottu kasakkapistoli, millä tatarilainen sapeli, millä viikate, millä tavallinen keppi, jonka päähän oli kiinnitetty hevosen leukaluu. Paimenten joukossa liikuskeli vielä villimpiä, mutta paremmin asestettuja suistolaisia, jotka olivat lähteneet leirille kauppaamaan kuivattua kalaa, lihaa ja lampaanrasvaa; sitte oli suolankuljettajia, mehiläisviljelijöitä sekä aroilta että metsäseuduilta vaha- ja hunajasäästöineen, metsäläisiä, jotka tarjosivat kaupan tervaa ja pikeä; vielä nähtiin kansanjoukossa talonpoikia kuormineen, kruunun kasakkoja, tatareja Bialogrodista ja Jumala ties keitä kaikkia — karkulaisia ja tihutyöntekijöitä maailman ääristä asti. Koko kaupunki oli täynnä juopuneita. Czehrynissä sopi matkalaisten olla yötä ja ennen yötä oli aina ramajuomingit. Torille sytytettiin nuotioita, siellä täällä paloi pikisoihtuja. Kaikkialla meluttiin ja hoilotettiin. Tatarilaiset pillit vinkuivat kimeinä, rummut pärisivät, karja mylvi ja kesken kaiken tämän helähti silloin tällöin kuuluville lempeämpi ääni, kun sokeat gusliensa säestyksellä lauloivat viisua, joka siihen aikaan oli hyvin muodissa:
Harmaja haukka, armas kuin veli, ylhäältä lennät, kauvaksi katsot.
Tämän rinnalla kuului kasakkain villejä huu! haa! — huu! haa!-huutoja, kun he torilla tanssivat trepakia, kauttaaltaan voideltuina tuohentervalla ja aivan humalaisina. Koko tori oli kuin villien ja hullujen vallassa. Yksi silmäys riitti vakuuttamaan Zacwilichowskille, että Barabasz oli aivan oikeassa, että ainoa henkäys saattoi päästää valloilleen nämä tottelemattomuuteen taipuvaiset ja rosvoamiseen tottuneet luonnonvoimat, joita koko Ukraina oli täynnä. Ja näiden vallassa oli lisäksi Sicz, oli Zaporoze, joka vasta hiljan, Maslon kapinan jälkeen oli lannistettu ja pakoitettu tottelemaan ohjia. Se pureskeli malttamattomana kuolaimiaan, muistellen entistä vapauttaan, vihaten järjestysmiehiä ja yhäkin pysyen taltuttamattomana voimana. Tämän voiman puolella oli suunnaton joukko rahvasta ja sitä taas tuki Czertomelik rosvouksineen ja vallattomuuksineen. Herra komisarjus, vaikka itsekin vähävenäläinen ja harras kreikanuskolainen, vaipui surullisiin ajatuksiin.
Vanhana miehenä muisti hän selvästi Nalewajkon, Lobadan ja Kremskin ajat, hän tunsi ukrainalaiset rosvot paremmin kuin ehkä kukaan Vähävenäjällä, mutta samalla tuntien Chmielnickin, hän tiesi, että tämä merkitsee enemmän kuin kaksikymmentä Lobodaa ja Nalewajkoa. Hän käsitti täydelleen mikä vaara piili siinä, että hän oli paennut Sicziin, vieden kanssaan kuninkaan kirjeet, jotka herra Barabaszin tietojen mukaan sisälsivät kasakoille runsaasti, lupauksia ja voivat antaa heille tukea aatelia vastaan.
— Arvoisa eversti, virkkoi hän Barabaszille, — teidän pitäisi lähteä Sicziin tasoittamaan Chmielnickin vaikutusta ja koettaa siellä kaikin puolin rauhoittaa.
— Arvoisa komisarjus, vastasi Barabasz, — sanon teille vain sen, että niinpian kuin tuli tieto, että Chmielmcki oli paennut, vieden paperit mukanaan, puolet väestäni Czerkasissa karkasi hänen perässään Sicziin. Minun aikani on ollut ja mennyt. Minun osani on hauta eikä sotatappara.
Barabasz oli kun olikin hyvä soturi, mutta vanha mies, jolla ei enään ollut vaikutusvaltaa.