Nämä sanat kummastuttivat luutnanttia, sillä hän oli Lubniessa kuullut, ettei Rozlogi ole mikään pieni aatelistila ja että se lisäksi on aikoinaan kuulunut Helenan isälle, ruhtinas Wasilille. Hänestä ei kuitenkaan tuntunut sopivalta kysyä, millä tavoin se oli joutunut ruhtinas Konstantinin ja hänen leskensä haltuun.
— Teidän armollanne on viisi poikaa, eikö niin? kysyi herra Rozwan
Ursu.
— Minulla on ollut viisi poikaa, komeaa kuin leijonat, sanoi ruhtinatar, — mutta vanhimmalta, Wasililta puhkaisivat pakanat Bjalogrodissa soihduilla silmät ja siitä menetti hän myöskin järkensä. Kun nuoret lähtevät sotaretkelle, niin minä jään yksin kotiin tuon vanhimman kanssa, niinkuin myöskin tämän neidin kanssa, josta on enemmän surua kuin huvia.
Ylenkatseellinen sävy, jolla vanha ruhtinatar puhui miehensä veljentyttärestä, tuli niin selvästi näkyviin, ettei se voinut jäädä luutnantilta huomaamatta. Viha kiehui hänen rinnassaan ja hän oli vähällä päästää ruman kirouksen, mutta sanat kuolivat huulille, kun hän, katsoessaan nuoreen ruhtinattareen, kuun valossa näki kyyneliä hänen silmissään.
— Mikä neidin on? Mitä te itkette? kysyi hän hiljaa.
Nuori ruhtinatar vaikeni.
— Minä en voi nähdä neidin itkevän, sanoi herra Skrzetuski ja taipui häntä kohden. Huomatessaan, että vanha ruhtinatar keskustelee herra Rozwan Ursun kanssa eikä katsele sinne päin, hän jatkoi rukoillen:
— Sanokaa Jumalan tähden edes sana, sillä Jumala näkee, että minä antaisin vereni ja terveyteni, kun vaan voisin lohduttaa teitä.
Yhtäkkiä hän tunsi, että joku ratsastajista painoi häntä niin lujaan, että hevosten kyljet hieroivat toisiaan.
Keskustelu nuoren ruhtinattaren kanssa katkesi, kun herra Skrzetuski hämmästyneenä ja suuttuneena kääntyi uskalikon puoleen.