Kuutamossa hän nyt näki kaksi silmää, jotka katsoivat häneen röyhkeästi, vaatien taisteluun ja pilkaten.
Nuo kauheat silmät loistivat kuin suden silmäterät pimeässä metsässä.
— Mitä perhanaa? mietti luutnantti, — onko tuo itse paholainen vai mikä? ja katsoen lähempää noihin hehkuviin silmäteriin, hän kysyi: — mitä te ratsastatte tuolla tavalla ja tuijotatte minuun?
Ratsastaja ei vastannut mitään, vaan katseli edelleen yhtä itsepintaisesti ja röyhkeästi.
— Jos teistä on pimeä, niin voin iskeä tulta ja jos tie on liian ahdas, niin huis arolle! lausui luutnantti kiihtyneellä äänellä.
— Lähde sinäkin, puolalainen pois siitä vaunun luota, niin pian kuin näet aron, vastasi ratsastaja.
Luutnantti, joka oli nopea toimimaan, ei vastannut mitään, vaan potkaisi jalallaan niin voimakkaasti päälleryntääjän ratsua vastaan, että hevonen kirkaisi ja vyöryi siinä silmänräpäyksessä tiepuoleen.
Ratsastaja pysähdytti sen kuitenkin samassa, ja käytti jo siltä kuin hän aikoisi käydä luutnantin kimppuun. Samassa kuului kuitenkin vanhan ruhtinattaren terävä, komentava ääni:
— Bohun, mitä sinä teet?
Nämä sanat vaikuttivat heti. Ratsastaja käänsi hevosensa ympäri ja ajoi toiselle puolen tietä ruhtinattaren luo. Tämä lausui: