— Mitä sinä ajattelet? Et sinä nyt ole Perejaslawissa etkä Krimissä, vaan Rozlogissa, huomaa se. Karahuta nyt heti edelle ja näytä meille tietä, sillä pian kuljetaan pitkin rotkonpohjaa ja siellä on pimeä.
Herra Skrzetuski oli yhtä hämmästynyt kuin suuttunut. Tuo Bohun haki nähtävästi riitaa ja olikin aikomuksissaan onnistumaisillaan. Mutta miksi hän haki riitaa ja minkätähden tuo odottamaton hyökkäys?
Luutnantin päähän pälkähti yhtäkkiä ajatus, että tässä on kysymys nuoresta ruhtinattaresta. Hän tuli vakuutetuksi että niin oli, kun hän, katsahtaessaan nuoren ruhtinattaren kasvoihin, yön pimeydestä huolimatta huomasi, että ne olivat kalpeat ja pelästyneet.
Sillävälin oli Bohun vanhan ruhtinattaren käskyä noudattaen karauttanut eteenpäin. Katsellen hänen jälkeensä sanoi vanha ruhtinatar puoleksi itsekseen, puoleksi luutnantille:
— Hän on huimapäinen kasakka.
— Nähtävästi ei siinä päässä ole tarpeeksi järkeä, vastasi herra Skrzetuski ylenkatseellisesti. — Onko tuo kasakka armollisen rouvan poikien palveluksessa?
Vanha ruhtinatar heittäytyi taaksepäin vaunuissa.
— Mitä te sanottekaan, hyvä herra, — hän on Bohun, kasakkajoukon alipäällikkö, kuuluisa sankari, poikieni ystävä ja minulle kuin kuudes poika. Varmaan olette kuullut hänen nimensä, sillä kaikkihan sen tuntevat.
Ja herra Skrzetuski tunsi todella hyvin tämän nimen. Eri kasakkapäälliköiden ja atamanien nimien seasta se aina sukelsi pinnalle ja oli kaikkien suussa molemmin puolin Dnieperiä. Sokeat maankiertäjät lauloivat Bohunista markkinoilla ja kapakoissa ja illanvietoissa kerrottiin tuosta nuoresta huimapäästä ihmeellisiä asioita. Kuka hän oli, mistä hän oli tullut, sitä ei tietänyt kukaan. Varma oli vain, että arot, Dnieper, sen kosket ja Czertomelik kaikkine kaalamoineen, lahtineen, syvänteineen, saarineen, kallioineen ja kaislikkoineen olivat olleet hänen kehtonaan. Pienestä pojasta asti hän oli elänyt tässä villissä maailmassa.
Rauhan aikana hän muiden kanssa kävi kalastamassa ja metsästämässä, yhdessä puolialastoman toverijoukon kanssa hän silloin samoili kaikki Dnieperin suot ja kaislikot, toisinaan taas hän vietti kokonaisia kuukausia metsien syvyydessä. Kouluna hänellä oli ryöstöretket Dnieperin aroille — sieltä hän toi tatarien raavas- ja hevoslaumoja —, väijytykset, tappelut, sotaretket tatariheimoja vastaan Bjalogrodiin ja Moldauhun, tai veneretket Mustallamerellä. Päivänsä hän vietti ratsun selässä, yönsä aron nuotiotulen ääressä, muunlaisia öitä ja päiviä ei hän tuntenut. Jo aikaisin oli hän päässyt koko Suistomaan suosikiksi, aikaisin oli hän alkanut johtaa toisia ja pian oli hän rohkeudessa voittanut kaikki muut. Hän oli valmis sadan ratsumiehen kanssa lähtemään vaikkapa Baktshisarajhin valaisemaan itse khanin kasvot tulipalolla. Hän poltti tatarien leirit ja kauppalat, surmasi asukkaat ja revitytti kiinni saadut tatarit hevosten välissä. Hän teki ryntäyksensä kuin myrsky ja poistui tantereelta kuin kuolema. Merellä saattoi hän kuin hullu hyökätä turkkilaisten galeerien kimppuun. Hän karkasi Dniesterin ja Tonavan suun väliselle arolle, mennen, kuten hänestä sanottiin, oikopäätä jalopeuran kitaan. Muutamat hänen sotaretkistään olivat suorastaan hullun tekoja. Monet vähemmän rohkeat ja vähemmän uskaliaat miehet kuolivat paaluun lyötyinä Stambulissa tai mätänivät soutaessaan turkkilaisia galeereja. Hän tuli aina takaisin terveenä ja muassaan runsas saalis. Kerrottiin, että hän oli koonnut tavattomat aarteet ja että hän säilyttää niitä kätkettyinä Dnieperin kaislikkoihin. Välistä oli nähty hänen, jalat savessa, tallaavan brokaadeja ja hopealankoja, levittävän hevosensa kavioiden alle mattoja, tai damastiin puettuna kylpevän tervassa, osottaakseen siten tahallaan, kuinka kasakka halveksii tuollaisia jaloja kankaita ja pukuja. Kauvan ei hän viihtynyt yhdessä kohden. Hänen tekojansa johtivat haaveelliset päähänpistot. Välistä hän, tultuansa Czehryniin, Czerkasiin tai Perejaslawiin hurjisteli kuin viimeistä päivää muiden zaporogilaisten kanssa. Välistä taas hän eli kuin munkki, ei puhunut ihmisten kanssa ja karkasi aroille. Joskus hän kokosi ympärilleen sokeita, joiden soittoa ja laulua hän kuunteli päiväkausia, sitte heittääkseen kolikoita kunkin eteen. Aateliston joukossa hän osasi käyttäytyä hovikavaljeerina, kasakkain keskuudessa villeimpänä kasakkana, ritarien kanssa ritarina ja ryövärien joukossa ryövärinä. Toiset pitivät häntä hulluna, niin hillitön ja hurja sielu hän oli. Mitä varten hän maailmassa eli, mitä hän tahtoi, minne pyrki, ketä palveli, — sitä ei hän tietänyt itsekään. Hän palveli aroja, myrskytuulia, sotaa, rakkautta ja omaa mielikuvitustaan. Juuri mielikuvitus erotti hänet muista raakalaisuskalikoista ja koko rosvojoukosta, jonka tarkoituksena oli vain rosvous ja jolle oli samantekevää, ryöstääkö tatarilta vaiko omiltaan. Bohun otti ryöstösaalista, mutta piti sodasta enemmän kuin saaliista ja rakasti vaaroja niiden oman viehätyksen takia. Kullalla hän maksoi laulun, kunniaa hän ajoi takaa, muusta hän ei välittänyt.