Kaikista uskalikoista edusti hän parhaiten kasakkaritaria, siksi laulukin valitsi juuri hänet lemmikikseen ja levitti hänen nimensä mainetta yli koko Ukrainan.

Viime aikana oli hän tullut Perejaslawin kasakkain alipäälliköksi, mutta itse asiassa hänellä oli ylipäällikön valta, sillä vanha Loboda piteli jo heikosti kädessään päällikkönuijaa.

Herra Skrzetuski tiesi hyvin, kuka Bohun oli ja kun hän kysyi vanhalta ruhtinattarelta, onko hän kasakkana hänen poikiensa palveluksessa, niin hän teki sen tahallisesti, ylenkatseensa osotukseksi. Sillä hän aavisti Bohunista saavansa vihamiehen ja, huolimatta kaikesta urhon kunniasta, kiehahti luutnantissa veri, kun kasakka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin röyhkeästi.

Hän arveli niinikään, että vaikka kaikki nyt jäi alkuunsa, niin se ei lopu siihen. Herra Skrzetuski oli ovela kuin vapsahainen, hän luotti itseensä eikä äkkiä luopunut aikeistaan, ja vaaroja hän melkein haki. Hän oli valmis vaikkapa heti kannustamaan ratsunsa Bohunia vastaan. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan ajoi nuoren ruhtinattaren rinnalla. Vaunut olivat jo tulleet rotkon ohi ja kaukaa näkyivät valot Rozlogista.

NELJÄS LUKU.

Kurcewicz-Bulyhat olivat vanhaa ruhtinassukua, joka polveutui Koryjatista ja johti todennäköisesti alkuperänsä Rurikista saakka. Suvun kahdesta päälinjasta asui toinen Liettuassa, toinen Volyniassa, mutta Dnieperin taakse oli siirtynyt vasta ruhtinas Wasili, yksi volynialaisen haaran lukuisista jälkeläisistä, joka köyhänä miehenä ei tahtonut jäädä rikkaitten sukulaistensa keskelle, vaan meni Michal Wisniowieckin, kuuluisan "Jareman" isän palvelukseen. Saavutettuaan tässä palveluksessa paljon kunniaa ja tehtyään ruhtinaalle huomattavia ritarinpalveluksia, hän sai tältä perinnöksi Krasne-Rozlogin, jota sittemmin sutten paljouden takia nimitettiin Wilcze-Rozlogiksi (Susi-Rozlogi) ja asettui sinne lopullisesti asumaan. Käännyttyään v. 1629 katolinuskoon hän nai neiti Rahozan, joka oli tunnettua, alkuaan rumenilaista aatelissukua. Tästä avioliitosta syntyi vuotta myöhemmin tytär Helena. Äiti kuoli häntä synnyttäessään, mutta ruhtinas Wasili, joka ei tahtonut mennä uusiin naimisiin, antautui kokonaan talon hoitoon ja ainoan tyttärensä kasvattamiseen. Hän oli jaloluontoinen mies ja hänen hyveensä olivat harvinaiset. Päästyänsä jotenkin nopeasti keskinkertaiseen varallisuuteen, hän heti ajatteli vanhempaa veljeänsä Konstantinia, joka oli jäänyt köyhyyteen Volyniaan ja joka mahtavan sukunsa hylkimänä oli ollut pakoitettu muuttamaan kartanosta kartanoon. Tämän ynnä hänen vaimonsa ja viisi poikaansa hän toi Bozlogiin ja jakoi heidän kanssaan jokaisen leipäpalan. Sillä tavoin elivät Kurcewiczit rauhassa aina v. 1634 loppuun asti, jolloin Wasili yhdessä kuningas Wladislawin kanssa marssi Smolenskia kohden. Siellä sattui onneton tapaus, joka tuli hänen turmioksensa. Kuninkaan leirissä saatiin käsiin venäläisten päällikölle Sheinille osotettu kirje, jonka alla oli ruhtinaan nimi ja Kurczin vaakunasinetti. Tällainen ilmeinen petosyritys ritarin puolelta, joka siihen asti oli nauttinut tahraamatonta kunniaa, hämmästytti ja suututti kaikkia. Turhaan Wasili todisti Jumalan kautta, ettei käsiala eikä allekirjoitus ole hänen. Kurczin vaakuna sinetissä poisti kaikki epäilykset eikä kukaan tahtonut uskoa ruhtinaan selitystä, että hän oli kadottanut sinettinsä. Ja lopuksi onnettoman ruhtinaan, joka valtiopetoksesta syytettynä tuomittiin kunnian ja pään menetykseen, täytyi pelastaa itsensä pakenemalla. Saavuttuaan yöllä Rozlogiin hän vannotti kaikkien pyhien nimessä veljeänsä Konstantinia, että tämä holhoisi kuin isä hänen tytärtänsä, ja poistui ainiaaksi. Kerrotaan että hän vielä Barista lähetti kirjeen ruhtinas Jeremille, pyytäen, ettei tämä ottaisi Helenalta pois leipäpalaa, ja jätti niinmuodoin luottamuksella tyttärensä Bozlogiin Konstantinin holhottavaksi. Senjälkeen ei hänestä kuulunut mitään. Huhu kävi, että hän heti senjälkeen kuoli, toiset taas väittivät hänen liittyneen Itävallan keisarin joukkoihin ja kaatuneen sodassa Saksanmaalla. Mutta kukapa tiesi, miten asianlaita todellisuudessa oli. Nähtävästi hän oli kuollut, koska ei enään tiedustellut tytärtänsä. Pian hänestä lakattiin puhumasta. Uudelleen häntä muistettiin taas, kun hänen syyttömyytensä kävi selville. Eräs vitebskiläinen Kupcewicz tunnusti nimittäin kuollessansa, kirjoittaneensa Smolenskin luona kirjeen Sheinille ja painaneensa sen alle leirissä löytämänsä sinetin. Tämä todistus täytti kaikkien sydämet säälillä ja mielipahalla. Tuomio peruutettiin ja ruhtinas Wasilin nimelle palautettiin sen entinen kunnia, mutta hänelle itselleen tuli palkinto kärsimyksistä liian myöhään. Rozlogia taas ei Jeremi ollut aikonutkaan ottaa pois, sillä Wisniowieckit, hyvin tuntien Wasilin, eivät olleet koskaan olleetkaan täysin vakuutetut hänen syyllisyydestänsä. Wasili olisi saattanut jäädä paikoilleenkin ja heidän mahtavan kätensä suojassa olla kokonaan välittämättä tuomiostaan. Hän oli lähtenyt vain siksi, ettei voinut kärsiä häväistystä.

Helena kasvoi siis Rozlogissa sedän hellän huolenpidon alaisena ja vasta tämän kuoleman jälkeen alkoivat hänelle vaikeat ajat. Konstantinin vaimo, joka polveutui epäiltävää alkuperää olevasta suvusta, oli ankara, intohimoinen ja tarmokas nainen, jonka vain hänen miehensä oli saattanut pitää aisoissa. Miehensä kuoleman jälkeen otti hän rautaisiin käsiinsä Rozlogin hallituksen. Palvelijat vapisivat hänen edessään, pojat pelkäsivät häntä kuin tulta ja naapuritkin saivat pian oppia tuntemaan hänet. Hallituksensa kolmantena vuonna harjoitti hän kaksi kertaa omankädenoikeutta Siwinskejä vastaan Browarkissa, johtaen itse, mieheksi puettuna, ratsun selästä joukkoansa ja palkattuja kasakkoja. Kun ruhtinas Jeremin rykmentit kerran tuhosivat tatarilaisjoukon, joka pani toimeen rauhattomuuksia Seitsemän-Haudan tienoilla, niin ruhtinatar, taasen itse johtaen väkeänsä, teki lopun tämän joukon jäännöksestä, joka oli palannut Rozlogin lähelle. Hän asettui lujasti Rozlogiin ja alkoi katsoa sitä omaksi ja poikiensa tilaksi. Poikiansa hän rakasti kuin emäsusi pentujansa, mutta itse ollen yksinkertainen ihminen ei hän pitänyt huolta siitä, että pojat olisivat saaneet säätynsä mukaisen kasvatuksen. Kiovasta tuotu kreikanuskoinen munkki opetti heitä lukemaan ja kirjoittamaan ja siihen opetus loppuikin. Lubnie olisi tosin ollut verraten likellä ja sen ruhtinaallisessa hovissa olisivat pojat voineet saada ulkonaista hienoutta, harjaantua kansliatöihin ja julkisiin asioihin tai käydä ritarikoulua asettumalla lippujen alle. Mutta ruhtinattarella oli kaikenlaiset syynsä, joiden vuoksi hän ei pannut heitä Lubnieen.

Vaan entä jos ruhtinas Jeremin mieleen olisi muistunut Rozlogi ja hän olisi käynyt katsomassa, millainen Helenan holhous on, tai olisi Wasilin muiston takia itse tahtonut ruveta holhoojaksi? Silloin olisi ehkä täytynyt lähteä pois Rozlogista ja siksi ruhtinatar mieluummin soi, että Lubniessa unohdettiin maailmassa edes olevankaan joitakin Kurcewiczeja. Mutta siksi myöskin nuoret ruhtinaat saivat kasvaa puolivilleinä tai enemmän kasakan kuin aatelismiehen tapaan. Jo poikina he olivat ottaneet osaa vanhan ruhtinattaren riitoihin, nyrkkivallan oikeudella tehtyihin ulosmittauksiin Siwinskien luona ja sotaretkiin tatareja vastaan. Tuntien syntyperäistä vastenmielisyyttä kirjoja kohtaan he päiväkaudet ammuskelivat kaaripyssyllä tai harjoittelivat kättänsä nuijan tai sapelin käyttämisessä ja suopungin heittämisessä. He eivät myöskään välittäneet taloudesta, sillä sitä ei äiti päästänyt käsistään. Surullista oli nähdä noita tunnetun suvun jälkeläisiä, joiden suonissa virtasi ruhtinaan veri, mutta joiden tavat olivat karkeat ja villit ja joiden mieli ja kovettunut sydän mustuttivat viljelemätöntä aroa. He kasvoivat kuin tammet. Mutta hyvin tietäen olevansa oppimattomia he välttelivät aatelisseuraa, jotavastoin villien kasakkajoukkojen seura oli heille sitä rakkaampi. Aikaisin he myöskin olivat lähteneet seikkailuretkille Dnieperin suistomaalle, missä heidät oli otettu vastaan hyvinä tovereina. Välistä he olivat viettäneet noin puoli vuotta kasakkain päämajassa Siczissä. He kävivät silloin kasakkain kanssa "ansiolla", ottivat osaa hyökkäyksiin turkkilaisia ja tatareja vastaan, ja nämä retket tulivat lopulta heidän rakkaimmaksi työkseen. Äiti ei hänkään pannut vastaan, sillä he toivat usein kotiin runsaan saaliin. Mutta yhdellä näistä retkistä vanhin poika Wasili joutui pakanain käsiin. Veljien onnistui tosin Bohunin ja hänen zaporogilaisten kasakkainsa avulla vapauttaa hänet, mutta silloin olivat jo hänen silmänsä puhkaistut. Siitä asti täytyi hänen istua kotona. Ja vaikka hän ennen oli ollut hurjin joukossa, oli hän senjälkeen käynyt hyvin lempeäksi ja vaipunut mietiskelyyn sekä tullut jumaliseksi.

Nuoremmat harjoittivat yhä sotilasammattiaan, joka lopulta heille tuotti lisätiluksen. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa Rozlogi-Siromachya arvataksen mitä väkeä siellä asuu. Kun lähettiläs ja herra Skrzetuski vaunuineen ajoivat portista sisään, niin he eivät nähneet mitään herrastaloa, vaan pikemmin suuren vajan, joka oli lyöty kokoon mahtavista tammihirsistä. Ikkunat olivat kapeat aivan kuin ampuma-aukot, palvelijain ja kasakkain asunnot, tallit, aitat ja ulkohuoneet olivat aivan päärakennuksessa kiinni, muodottoman pitkänä rivinä, jossa toiset osat olivat korkeammat, toiset matalammat. Tila oli ulkoa niin köyhän ja kurjan näköinen, että olisi ollut vaikea arvata sitä ihmisten asunnoksi, jos akkunoista ei olisi näkynyt valoa. Asepihalla talon edessä näkyi kaksi kaivonvinttaa, portin ääressä oli pylvään nenässä silta paaluineen, johon oli kytketty aljokarhu. Samanlainen mäntyhirsistä tehty mahtava portti vei asepihalle, jota joka puolelta ympäröi kaivanto ja hirsiaita.

Huomasi selvästi, että paikka oli varustettu hyökkäyksiä vastaan. Se muistutti joka suhteessa kasakkavarustusta tai suurinta osaa aatelistiloja kasakka-asutuksen piirissä. Se näytti jonkinlaiselta ryöväripesältä. Palvelijat, jotka soihdut kädessä tulivat vieraita vastaan, muistuttivat pikemmin maantienrosvoja kuin rauhallista väkeä. Asepihalla olevat suuret koirat repivät kahleitansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet riistäytyä irti ja heittäytyä saapuneiden kimppuun. Talleista kuului hevosten hirnuntaa. Nuoret Bulyhat alkoivat yhdessä äitinsä kanssa kutsua palvelijoita, käskeä ja kirota. Tämän hälinän vallitessa vieraat menivät talon keskelle, mutta siellä vasta herra Rozwan Ursu, nähdessään asumuksen viileyden ja kurjuuden melkein pahoitteli, että oli suostunut pyyntöön ja ihmetteli suuresti kaikkea, mitä hänen silmänsä saivat nähdä. Mutta talon sisäpuoli ei ensinkään vastannut ulkopuolen vaikutusta. Ensinnä tultiin laajaan eteiseen, jonka seinät melkein kokonaan olivat verhotut aseilla ja villipetojen nahoilla.