Kahdessa isossa kuopassa paloi puupölkkyjä ja niiden kirkkaassa valossa saattoi nähdä kallisarvoisia ratsuvaljaita, kiiltäviä panssareita ja turkkilaisia suomussopia, joista siellä täällä välkkyivät jalokivet, rautalangasta tehtyjä sotapaitoja kullattuine nappeineen, puolipanssareita, vatsansuojuksia, sotakauluksia, kallisarvoisia teräshaarniskoja, puolalaisia ja turkkilaisia kypäriä, joiden silmikot olivat hopeasta. Vastapäisellä seinällä riippui kilpiä, joita ei siihen aikaan enään käytetty, ja niiden vieressä puolalaisia keihäitä ja itämaisia heittokeihäitä, joukko lyömäaseita sapelista alkaen puukkoihin ja tikareihin asti, joiden kahvat tulen valossa välkkyivät eri väreissä kuin tähdet. Nurkkiin oli ripustettu kimppuja ketun-, suden-, karhun-, näädän- ja kärpän nahkoja, nuorten ruhtinasten jahtisaaliita. Alempana pitkin seiniä uinuivat vanteillaan haukat, joita oli tuotu kaukaisilta idän aroilta ja joita käytettiin susien takaa-ajoon.
Eteisestä saapuivat vieraat suureen pitosaliin. Siellä paloi uunissa, jonka yläosasta joka puolelle levisi räystäs, loimuava tuli. Tässä salissa oli vielä enemmän rikkautta kuin eteisessä. Paljaita seinähirsiä peittivät ryijyt, lattialle oli levitetty komeita itämaisia mattoja, keskellä seisoi pitkä ristijalkainen, karheista laudoista kokoonlyöty pöytä, jolla oli joko kokonaan kultaisia tai kullasta ja venetsialaisesta lasista leikattuja pokaaleja. Pitkin seiniä oli pienempiä pöytiä, komoodeja ja hyllyjä ja niillä lippaita ja pronssisia rasioita, messinkisiä kynttiläjalkoja ja kelloja, jotka turkkilaiset aikoinaan olivat ryöstäneet venetsialaisilta ja turkkilaisilta taas kasakat. Koko huone oli täynnänsä ylellisyysesineitä ja osa niistä sellaisia, joita talon isännät eivät nähtävästi osanneet käyttää. Kaikkialla vallitsi sekaisin ylellisyys ja mitä suurin aron asukkaiden yksinkertaisuus. Kallisarvoisia turkkilaisia komoodeja, päällystettyjä pronssilla, ebenpuulla ja helmiemolla oli höyläämättömien hyllyjen vieressä. Kankeat puutuolit olivat pehmeiden, ryijyillä varustettujen sohvien rinnalla. Tyynyissä, joita itämaisen tavan mukaan oli sohvilla, nähtiin kultakudoksiset tai silkkiset päällykset. Mutta vain harvoissa niistä oli sisällä untuvia, sensijaan useimmissa heiniä tai herneenvartta. Kallisarvoiset kankaat ja ylellisyysesineet olivat niinsanottua turkkilaista tai tatarilaista "hyvyyttä", s.o. voittosaalista, osaksi polkuhinnasta kasakoilta ostettua, osaksi jo vanhan ruhtinas Wasilin persoonallisissa sodissa saatua, osan olivat tuoneet nuoret Bulyhat ryöstöretkiltä Dnieperin suistomailta, he kun mieluummin tahtoivat kuljeskella joukkoinensa Mustanmeren rannoilla, kuin mennä naimisiin ja hoitaa taloutta. Kaikki tämä ei suuresti ihmetyttänyt herra Skrzetuskia, joka tunsi hyvin nämä rajaseutujen talot, mutta rumenilainen pajari oli suuresti ihmeissään, kun näki komeuden keskellä nuoret Kurcewiczit karvaisissa vasikannahkakengissä ja lammasnahkaturkeissa, jotka eivät olleet paljon paremmat palvelijoiden vaatteita. Myöskin herra Longinus Podbipienta, joka Liettuassa oli tottunut toiseen järjestykseen, oli ihmeissään.
Nuoret ruhtinaat ottivat tällä välin vastaan vieraita sydämellisesti ja hyväntahtoisesti. Tottumattomina maailman tapoihin, tekivät he sen kuitenkin niin kömpelösti, että luutnantti tuskin saattoi pidättää nauruaan.
Vanhin, Simeon, sanoi:
— Tervetuloa, hyvät herrat, olemme kiitollisia armosta, jonka osotatte meille. Meidän talomme on teidän talonne ja olkaa kuin kotona. Kumarramme arvoisia herroja matalien kynnystemme takaa.
Vaikka äänensävyssä ei saattanut huomata mitään nöyryyttä sen johdosta että hän otti vastaan itseänsä ylempiä, kumartui hän kuitenkin kasakkain tapaan, ikäänkuin suudellakseen vieraitten vyötä, hänen jäljessään kumartuivat samalla tavalla nuoremmat veljet, arvellen että vieraanvaraisuus sitä vaatii ja sanoivat: "lyömme otsamme maahan".
Sillävälin veti vanha ruhtinatar Bohunia hihasta ja vei hänet toiseen saliin.
— Kuuleppas Bohun, sanoi hän kiireesti, — minulla ei ole aikaa puhua pitkältä kanssasi. Minä näin että sinä teit kiusaa tuolle nuorelle aatelismiehelle ja hait hänen kanssaan riitaa.
— Äiti, vastasi kasakka, suudellen vanhan ruhtinattaren kättä, — maailma on avara, hänellä on toinen tie ja minulla toinen. En ole häntä tuntenut enkä hänestä kuullut, mutta älköön hän kumartuko nuoren ruhtinattaren puoleen, sillä silloin minä väläytän häntä sapelilla silmiin.
— Oletko tullut hulluksi, aivan hulluksi? Missä sinun pääsi on, kasakka? Mitä sinä ajattelet? Tahdotko tuhota meidät ja itsesi? Hän on Wisniowieckin sotilas ja alipäällikkö, arvossapidetty mies, sillä hän on ollut ruhtinaan lähettiläänä khanin luona. Jos hänen päästään putoaa ainoakaan hius meidän kattomme alla, niin tiedätkö mitä siitä tulee? Vojevoda kääntää silmänsä Rozlogiin, kostaa hänen puolestaan, karkoittaa meidät kaikille ilmansuunnille ja vie Helenan Lubnieen — mitäs silloin teet? Vai aiotko tapella itse vojevodan kanssa, tai hyökätä Lubnieen? Koeta silloin, jos tahdot, tuntea miltä maistuu, kun pistetään paalu ruumiisi läpi. Taipuipa aatelismies tytön puoleen tai ei, hän on nyt kerran tullut tänne ja kun hän lähtee pois, palaa rauha. Hillitse sinä itsesi, tai, jollet voi, niin mars sinne mistä tulitkin, sillä täällä sinä tuotat meille onnettomuutta.