Kasakka mursi viiksiä ja kiristeli hampaitaan, mutta ymmärsi, että ruhtinatar oli oikeassa.
— He lähtevät huomenna, äiti, sanoi hän, — ja minä hillitsen itseni. Kun vain ei mustaripsi lähde heidän luoksensa.
— Mikä sinun on? Ettäkö heidän pitäisi luulla minun sitoneeni hänet kiinni! Menköön vaan miehelle, kyllä minä sen suon. Mutta sinä et voi täällä kotona toimittaa mitään, sillä sinussa ei ole isännän vikaa.
— Älkää suuttuko, ruhtinatar. Jos ei muu auta, niin olen heille imelä kuin turkkilaiset makeiset. En kiristä heille hammasta, en tartu miekankahvaan, vaikka viha minut söisi, vaikka sielu ähkyisi tuskasta. Tapahtukoon teidän tahtonne.
— Kas niin haukkaseni, puhu siihen tapaan, ota teorbasi, soita ja laula, niin tulee sydämesi helpompi olla. Ja nyt saat lähteä vieraiden luo.
He palasivat vierashuoneeseen, jossa nuoret ruhtinaat, tietämättä miten huvittaa vieraita, vähänpäästä pyysivät heitä pitämään hyvänään, mitä talo tarjoaa ja kumartuivat vyötä kohden. Silloin herra Skrzetuski yhtäkkiä katsoi tuimasti ja ylpeästi Bohunia silmiin, mutta ei huomannut hänessä mitään uhmaa eikä kiusanteonhalua. Nuoren kasakan kasvoista loisti kohtelias iloisuus, joka oli niin osaavasti teeskennelty, että se olisi voinut pettää tottuneimmankin silmän. Luutnantti katseli häntä tarkasti, sillä äsken pimeässä hän ei saattanut erottaa hänen piirteitänsä. Nyt hän näki nuoren miehen, solakan kuin poppeli, soikeat kasvot ja tuuheat mustat viikset, jotka riippuivat alaspäin. Noiden kasvojen iloisuus tunki läpi ukrainalaisen alakuloisuuden kuin aurinko sumun läpi. Otsa oli korkea ja sille valui musta pörrö kuin harja, joka oli jaettu pieniin samankokoisiin palmikkoihin voimakkaiden kulmakarvojen yli. Kotkannenä, laajat sieraimet ja valkeat, hymyillessä välkkyvät hampaat antoivat noille kasvoille hiukan ryövärimäisen ilmeen, mutta yleensä ne olivat rehevän, värikkään ja uhmaisen ukrainalaisen kauneuden tyyppiä. Ihmeen komea puku eroitti sitäpaitsi aron urhon lammasnahkaturkkeihin puetuista ruhtinaista. Bohunilla oli yllään pitkä zupan: takki, jossa oli ohuet hopeapäärmeet ja tämän yllä pitempi punainen kontush — samaa punaista väriä käyttivät kaikki Perejaslawin kasakat —, silkkisen vyön alta riippui kallisarvoinen sapeli silkkitupsuineen, mutta sekä sapeli että puku kalpenivat vyöhön pistetyn komean turkkilaisen tikarin rinnalla. Sen kahva oli jalokiviä niin täynnänsä että siitä aivan säkenet sinkoilivat. Näin puettua miestä olisi varmaan jokainen pitänyt pikemmin korkeasukuisena nuorena herrana kuin kasakkana, varsinkin kun hänen vapaa käytöstapansa ja ylimykselliset eleensä eivät ilmaisseet alhaista syntyperää. Tultuansa herra Longinuksen lähelle hän kuunteli juttua hänen esi-isästään Stowejkosta ja kolmen ristiritarin päänhalkaisemisesta, kääntyi sitten luutnantin puoleen ikäänkuin ei heidän välillään olisi tapahtunut mitään ja kysyi aivan vapaasti:
— Kuulen että palaatte Krimistä, hyvä herra.
— Krimistä, vastasi kuivasti luutnantti.
— Olen minäkin ollut siellä ja vaikka en ole ollutkaan Bahtshisaraissa asti, niin luulen kuitenkin pääseväni sinnekin, jos suotuisat tiedot osoittautuvat oikeiksi.
— Mitä tietoja tarkoitatte?