— En ole kiittämättömyydestä Wasili Kurcewiczia kohtaan ollut tiedustelematta tytön vaiheita. Mutta kun holhoojat eivät ole käyneet Lubniessa eikä korviini ole tullut mitään valituksia heitä vastaan, pidin heitä rehellisinä ihmisinä. Koska nyt kuitenkin olet minulle muistuttanut tytöstä, niin tulen pitämään hänet mielessäni kuin oman tyttäreni.
Kun Skrzetuski tämän kuuli, ei hän voinut tarpeeksi ihmetellä ruhtinaan hyvyyttä: mies, jonka hartioilla lepäsi niin monenmoisten julkisten tehtävien taakka, moitti itseään siitä, ettei hän ollut pitänyt huolta entisen sotilaansa ja hovimiehensä tyttärestä! Samassa tuli herra Bychowiec paikalle.
— Hyvä herra, sanoi hänelle ruhtinas, — nyt on sovittu niin, että te lähdette matkaan siinä tapauksessa että haluatte, mutta minä pyydän teiltä: luovuttakaa minun tähteni tehtävä Skrzetuskille. Hänellä on omat huomioonotettavat syynsä, joiden takia hän haluaa tuolle retkelle ja minä mietin teille jotakin korvausta.
— Armollinen ruhtinas, vastasi Bychowiec, — teidän armonne osottaa minulle suurta suosiota, kun kysyy mieltäni, vaikka voisi vain käskeä. En olisi tämän suosion arvoinen, jollen ottaisi sitä vastaan mitä kiitollisimmalla mielellä.
— Kiitä ystävääsi, sanoi ruhtinas kääntyen Skrzetuskin puoleen, — ja lähde valmistautumaan matkaan.
Skrzetuski kiittikin lämpimästi Bychowiecia ja oli muutaman tunnin kuluttua valmis. Lubniessa oli hänen jo aikoja sitten ollut vaikea pysytellä ja tämä retki oli kokonaan hänen toivomustensa mukainen. Ensinnä päätti hän käydä katsomassa Helenaa. Sitte täytyi hänen kyllä olla pitemmän aikaa hänestä erossa, mutta tämä väliaika oli välttämätön, kun tavattomien sateiden jälkeen ei teitä voinut kulkea. Helena ja hänen tätinsä eivät mitenkään voisi vielä tulla Lubnieen ja Skrzetuskin olisi niinmuodoin täytynyt joko odottaa Lubniessa tai viipyä Rozlogissa, joka olisi ollut vanhan ruhtinattaren kanssa tehtyä sopimusta vastaan ja sitäpaitsi herättänyt Bohunin epäluulon, mikä oli vieläkin pahempi asia. Vasta Lubniessa voisi Helena olla turvassa Bohunin vehkeiltä. Oli siis parasta, että kun Helenan vielä täytyi joksikin aikaa jäädä Rozlogiin, Skrzetuski paluumatkalla ruhtinaan antaman turvajoukon suojassa toisi hänet mukaansa. Näin hän laski, läksi kiireesti matkalle, otti mukaansa ruhtinaan kirjeet ja ohjeet sekä matkakuluiksi rahavartian antamat varat. Ennen yön tuloa hän jo oli tiellä, saattonaan Rzendzian ja neljäkymmentä miestä ruhtinaan kasakkalippukunnasta.
SEITSEMÄS LUKU.
Oltiin maaliskuun jälkipuoliskolla. Ruoho versoi rehevänä, raunikki kukki, elämä arolla kihisi. Aamulla ratsasti luutnantti pienen joukkonsa etunenässä kuin mitäkin merta myöten, jolla ruoho lainehti. Kaikkialla raikui riemu ja kevään äänet, liverrykset, huudot, viserrykset, vihellykset, kaiherrukset, siipien havina ja hyönteisten iloinen surina. Aro soi kuin lyyra, jota Jumalan käsi koskettelee. Korkealla ratsastajien päitten päällä välkkyivät liikkumattomina taivaan sinessä haukat, villihanhien kolmionmuotoiset parvet ja kurkien jonot; maankamaralla laukkasivat villit hevoskarjat. Tuossa kiitää parvi aroratsuja, ne halkaisevat rinnallaan pitkää heinää, ne kulkevat kuin myrsky ja seisahtuvat kuin naulittuina puoliympyrään ratsastajien ympärille, harjat hulmuten, sieraimet levällään, silmät villeinä. Luulisi että ne aikovat tallata alleen kutsumattomat vieraat, mutta hetken päästä ne yhtäkkiä porhaltavat juoksuun ja katoavat samaa tietä kuin tulivatkin. Vain heinä kahisee niiden jäljissä ja kukat huojuvat. Töminä vaikenee ja taasen kuuluu vain lintujen viserrys. On hilpeää, mutta kesken iloa tuntuu outo kaihomieli, on hälyä, mutta samalla tyhjää, niin tyhjää, ja laajaa ja avaraa. Ei millään ratsulla eikä edes ajatuksella tapaa aron loppua, sen äärettömyyden voi tavata vain rakastamalla sen alakuloisuutta ja autiutta ja kaihon siivillä kiertelemällä sen yllä, levähtämällä sen hautojen ääressä, kuuntelemalla niiden ääntä ja vastailemalla siihen.
Oli aamu, suuret kastehelmet kimmeltelivät heinässä ja kukilla, raikkaat tuulenhenkäykset kuivattivat maata. Sateitten jälkeen oli syntynyt lätäköitä, suuria kuin tulvehtivat lammet, ne välkkyivät auringonpaisteessa. Luutnantin vartiojoukko kulki hitaasti eteenpäin, sillä nopeammin ei päässyt, hevoset vajosivat tuontuostakin polvia myöten pehmeään maahan. Luutnantti ei kuitenkaan antanut niiden paljoakaan levähtää hautakummuilla, sillä hänen oli kiire Rozlogiin, jossa hänen vierailunsa tuli olemaan niin lyhyt, että sitä saattoi yhtaikaa kutsua sekä jälleennäkemiseksi että hyvästijätöksi. Parin päivän ratsastuksen jälkeen hän puolenpäivän aikana, päästessään pienestä metsiköstä, jo näki Rozlogin tuulimyllyt mäillään ja kukkuloillaan. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti. Kukaan siellä ei aavista, että hän tulee. Mitähän Helena sanoo, kun näkee hänet? Kas tuossa ovat jo mäkitupalaisten mökit nuorten kirsikkatarhojen keskellä, kauvempana kylä hajallaan ja vielä etäämpää näkyy kaivon vinttipuu itse kartanon miespihalla. Luutnantti kannusti hevostaan ja antoi mennä täyttä laukkaa. Hänen perässään tuli saattoväki. He kiitivät iloisessa hälinässä kylän läpi, siellä täällä tuli talonpoika tuvastaan, katsahti heihin ja teki ristinmerkin, varmaan kysyen itseltään, olivatko ratsastajat piruja vaiko tatareja. Loka pärskyi kavioiden alta niin että oli mahdoton nähdä kuka kiiti ohi, mutta samassa oltiinkin jo kartanon asepihalla ja pysähdyttiin avonaisen portin eteen.
— Hei, kuka siellä?