— Tekö siinä olettekin, herra luutnantti. Luulin että tatarit olivat hyökänneet taloon. Kumarran ja pyydän huoneeseen.
— Varmaankin ihmettelette, sanoi Skrzetuski, — nähdessänne minut Rozlogissa, mutta en ole rikkonut sanaani, sillä itse ruhtinas lähettää minut Czehryniin ja siitä eteenpäin. Hän käski minun pysähtyä Rozlogissa ja kysyä miten jaksatte.
— Olen kiitollinen armolliselle ruhtinaalle. Aikooko hän piankin karkoittaa meidät Rozlogista?
— Hän ei ajattelekaan karkoittamista, sillä hän ei edes tiedä, että teitä voisi karkoittaa. Ja minun sanani pysyy: te jäätte Rozlogiin, minulla on riittävästi leipää itsellänikin.
Sen kuultuaan tuli ruhtinatar leppeämmäksi ja sanoi:
— Istukaa, hyvä herra ja olkaa kuin kotonanne.
— Onko nuori ruhtinatar terve ja missä hän on?
— Tiedänhän minä, ettette ole tullut tänne minun takiani, hyvä kavaljeeri — tyttö on terve, aivan terve, Vieläpä on lihonutkin rakkaudessaan. Kutsun hänet tänne ja menen panemaan itseäni vähän kuntoon, ja häpeähän on ottaa vastaan vieraita tässä asussa.
Ruhtinattarella oli näet yllään haaltunut kattuunihame, lyhyt turkki, jonka karvapuoli oli ulospäin käännetty ja jalassa raa'asta vasikannahasta tehdyt kengät. Samassa tuli Helenakin, vaikkei hän ollut saanut kutsuakaan, huoneeseen, sillä hän oli vanhalta tatariltaan, Czechlyltä kuullut, kuka oli saapunut. Hän juoksi sisään hengästyneenä ja punoittavana kuin kirsikka, tuskin saaden henkeä kulkemaan ja vain silmät hymyilivät onnea ja iloa. Skrzetuski riensi suutelemaan hänen käsiänsä, mutta kun vanha ruhtinatar hienotunteisesti meni ulos, suuteli hän myöskin huulia, sillä hän oli tulinen mies. Eikä tyttökään paljon vastustellut, voimattomuus valtasi hänet tässä onnen ja ilon ylenpalttisuudessa.
— Kun en osannut odottaa teitä! kuiskasi hän, räpytellen ihania silmiään. — Mutta älä toki noin suutele, ei se sovi.