— Kuinka olisin suutelematta, sanoi ritari vastaan, — kun ei hunajakaan ole niin makea kuin sinun huulesi. Luulin jo että riutuisin loppuun ilman sinua, kunnes ruhtinas itse lähetti minut tänne.
— Tietääkö ruhtinas?
— Olen sanonut hänelle kaikki. Ja hän oli vielä iloinenkin, muistellessaan ruhtinas Wasilia. Hei, annettaisiinpa minulle mitä hyvänsä, niin en enää näe maailmassa muuta kuin sinut.
— Onpa se Jumalan onni tuo sinun sokeutesi.
— Muistatko vielä sen enteen, kun haukka veti meidän käsiämme yhteen? Eikö sekin ollut enne?
— Muistan…
— Kun minä ikävissäni kävelin Lubniessa Salonican rannalla, niin näin sinut melkein ilmi elävänä, mutta heti kun ojensin käteni, niin sinä katosit. Nyt et kuitenkaan enää karkaa minulta, sillä ei mitään enään ole tielläni.
— Ja jos tuleekin, niin ei ainakaan minun tahdostani!
— Sanoppa minulle vielä kerran, että rakastat minua.
Helena painoi alas silmänsä, mutta sanoi sitte varmasti ja päättäväisesti: