— Jo tänä iltana lähden Czehryniä kohti. Mitä pikemmin täältä lähden, sitä pikemmin tulen takaisin. Mutta muuten on ruhtinaan palvelus sellaista, etteivät aika eikä tahto ole minun.
— Pyydän vähän haukkaamaan, jos rakkaus ja kuhertelu sallivat, sanoi vanha ruhtinatar, astuen huoneeseen. — Hohoh! tytön posket ovat punaiset, ette siis ole tuhlannut aikaanne turhaan, herra kavaljeeri! Mutta enhän minä teitä ihmettele…
Sen sanottuaan taputti hän Helenaa ystävällisesti olkapäälle ja kaikki kolme lähtivät päivälliselle. Vanha ruhtinatar oli erinomaisella tuulella. Bohunia hän jo aikoja sitte oli lakannut suremasta ja nyt oli kaikki sillä kannalla, että hän, luutnantin jalomielisyyteen luottaen, saattoi katsoa Rozlogia "maineen, metsineen, rajoineen ja rakennuksineen" itsensä ja poikiensa eittämättömäksi omaisuudeksi.
Eikä se ollutkaan vähäinen omaisuus.
Luutnantti kysyi, joko nuoret ruhtinaat pian palaavat.
— Odotan heitä minä hetkenä hyvänsä. Aluksi he olivat teille suutuksissaan, mutta sitte kun oikein oivalsivat teidän menettelynne, mieltyivät he teihin suuresti tulevana sukulaisena ja sanoivat, että on vaikea meidän penseinä aikoinamme tavata niin rohkeamielistä kavaljeeria kuin te.
Aterian jälkeen luutnantti ja Helena menivät kirsikkatarhaan, joka ulottui vallihautaan asti asepihan takana. Puutarha oli kuin lumen vallassa, varhaiset kukat peittivät kauttaaltaan puut ja puutarhan takana taas häämöitti tumma tammimetsä, jossa kukkui käki.
— Tämä on meille onnellinen enne, sanoi herra Skrzetuski, — mutta pitääpä kysyä.
Ja kääntyen tammistoon päin, hän kysyi:
— Käki kulta, kauvanko saan elää yhtenä parina tämän neidon kanssa?