Siihen sanoi Skrzetuski:
— Näen, että minun pitää kiirehtiä. Antakaa minulle kirjeet niille henkilöille, joiden kanssa minun täytyy joutua tekemisiin.
— Onko teillä jo kirje leiriatamanille?
— On itse ruhtinaalta.
— Minä annan teille siis kirjeen eräälle kasakkaupseerille, ja Barabaszilla on siellä niinikään Barabasz-niminen sukulainen; heiltä saatte tietää kaikki. Kunhan ei vain olisi liian myöhäistä lähteä tälle tiedustelumatkalle. Ruhtinas tahtoo tietää, mitä sinne nyt todella kuuluu — vastaus on lyhyt: pahaa kuuluu. Ja hän tahtoo tietää, mihin toimiin on ryhdyttävä — neuvo on lyhyt: koota niin paljon sotaväkeä kuin mahdollista ja liittyä hetmaneihin.
— Toimittakaa siis kiireen kautta ruhtinaalle lähetti viemään tätä vastausta ja neuvoa, sanoi herra Skrzetuski. — Minun täytyy jatkaa matkaa, sillä olen lähetetty enkä voi muuttaa ruhtinaan päätöstä.
— Mutta tiedättekö, että teillä on julman vaarallinen tehtävä? sanoi Zacwilichowski. — Kansa on täälläkin jo niin kiihdyksissään, että edes tänne on vaikea jäädä. Jollei Puolan kruunun sotaväki olisi niin lähellä, niin roskaväki hyökkäisi kimppuun. Mitä sitte siellä! Te menette suoraan lohikäärmeen kitaan.
— Hyvä herra! Joonas oli valaskalan vatsassa eikä vain kidassa, ja ryömi sieltä Jumalan avulla terveenä ulos.
— Lähtekää siis. Päättäväisyytenne ansaitsee kiitosta. Kudakiin asti pääsette vaaratta, siellä saatte sitte nähdä, mitä on tehtävä. Grodzicki on vanha sotilas, hän voi antaa teille parhaat ohjeet ja minä lähden varmaan itse ruhtinaan luo. Jos minun vanhoilla päivilläni vielä pitää tapella, niin teen sen mieluummin hänen johdollaan kuin kenenkään muun. Ja nyt käsken toimittaa teille proomuja ja kuljettajia, jotka vievät teidät Kudakiin asti.
Skrzetuski lähti ulos ja meni suoraan asuntoonsa torin varrella, ruhtinaalle kuuluvaan taloon, tekemään viimeisiä valmistuksia. Huolimatta matkan vaaroista, joista Zacwilichowski oli hänelle puhunut, ajatteli luutnantti tuota matkaa melkein mielihyvällä. Hän saisi nähdä Dnieperin miltei pitkin pituuttaan aina Suistomaahan asti sekä kosket, ja tämä kaikki oli senaikaiselle sotilaalle kuin mikäkin tenhottu, salaperäinen maa, joka veti puoleensa jokaista seikkailuhaluista mieltä. Moni oli Ukrainassa viettänyt koko elämänsä ajan, mutta harva saattoi kerskata nähneensä Siczin. Sitä varten piti miltei kirjoittautua kasakka-veljeskunnan jäseneksi eikä aatelisten joukossa siihen juuri tavattu halullisia. Samko Zborowskin ajat olivat olleet ja menneet. Siczin ja Puolan kruunun välinen riita, joka oli alkanut Nalewajkon ja Pawlukin aikoina, ei ollut suinkaan loppunut, vaan kiihtymistään kiihtynyt, eikä niiden vähävenäläisten aatelismiesten joukossa, jotka eivät kielensä ja uskonsa puolesta eronneet suistomaalaisista, ollut enää sellaisia, jotka halusivat asettua Sicziin. Joidenkin Bulyha Kurcewiczien esimerkkiä ei moni noudattanut. Suistomaahan kasakkaveljeskunnan luo lähti yleensä enään vain se aateli, jonka sinne ajoi kurjuus tai maastakarkoitus, sanalla sanoen sellainen rikos, jota ei voinut rangaistuksella sovittaa.