He istuutuivat juomaan.
— Saatte nähdä omituisia seutuja, sanoi Zacwilichowski. — Terveisiä herra Grodzickille Kudakiin! Se se on sotilas! Siellä hän on maailman äärissä, kaukana kaikkien hetmanien silmistä ja järjestyksen hän pitää niin hyvän että suokoon Jumala sellaisen koko Puolan valtakuntaan. Tunnen hyvin Kudakin ja kosket. Ennen vanhaan siellä kuljettiin usein ja oikein surulliseksi käy mieli, kun muistelee, että tuo kaikki on ollutta ja mennyttä. Nyt…
Siinä Zacwilichowski painoi maidonvalkean päänsä käsien varaan ja vaipui syviin ajatuksiin. Tuli hetken hiljaisuus. Saattoi ainoastaan kuulla hevosten jalkain töminän portilla, viimeiset herra Skrzetuskin miehistä kun ajoivat rantaan.
— Hyvä Jumala, sanoi Zacwilichowski herättyään mietteistään, — oli sentään ennen, melskeistäkin huolimatta, paremmat ajat. Muistan vielä Hotinin tappelun kaksikymmentä seitsemän vuotta sitte ikäänkuin se olisi ollut tänä päivänä! Kun husaarit Lubomirskin johdolla ryntäsivät janitsharien kimppuun, niin kasakat juoksuhaudastaan heiluttivat lakkiaan ilmassa ja huusivat, että maa tärisi, Sahajdacznylle: "päästä, isä kulta, meitä kuolemaan puolalaisten kanssa!" Ja nyt? Tänään Suistomaa, jonka tulisi olla kristikunnan esimuurina, päästää tatarit valtakunnan rajojen sisäpuolelle, hyökätäkseen näiden kimppuun vasta sitte, kun he palaavat ryöstösaaliineen. Lisäksi Chmielnicki suorastaan liittyy tatareihin ja tulee yhdessä heidän kanssansa murhaamaan kristittyjä…
— Juokaamme tähän suruumme! keskeytti Zagloba. — Kylläpä se on simaa!
— Päästä, Jumala, minut pian hautaan, ettei minun tarvitsisi nähdä sisällistä sotaa, jatkoi vanha Zacwilichowski. — Yhteiset rikokset ovat pestävät puhtaiksi veressä, mutta ei siitä tule sovituksen verta, kun veli surmaa veljen. Keitä asuu Suistomaassa? Vähävenäläisiä. Ja keitä palvelee ruhtinas Jeremin sotajoukossa? keitä ylimysten vartiojoukoissa? Vähävenäläisiä. Ja vähänkös heitä on Puolan kruunun joukoissa? Entä kuka olen minä itse? Oi, onneton Ukraina! Krimin pakanat panevat kahleet kaulaasi ja sinä tulet soutamaan turkkilaisia kaleereja!
— Älkää noin valittako, armollinen herra! sanoi herra Skrzetuski, — olemme jo muutenkin melkein itkemäisillämme. Ehkä meillekin sentään vielä paistaa leppeä aurinko.
Mutta aurinko oli juuri laskemaisillaan ja sen viimeiset säteet lankesivat punaisena hohteena Zacwilichowskin valkoisille hapsille.
Kaupungin kirkonkellot soittivat "angelusta" ja "kiitosta".
He läksivät huoneesta. Herra Skrzetuski meni katoliseen kirkkoon, herra Zacwilichowski kreikkalaiseen kirkkoon ja herra Zagloba Dopulan viinipuotiin Dzwonieckin kulmassa.