Oli jo pimeä, kun he uudestaan tapasivat toisensa rannalla satamassa. Herra Skrzetuskin miehet istuivat jo proomuissa. Laivamiehet kantoivat vielä lastia. Kylmä tuuli puhalteli Dnieperiltä, näytti tulevan kolkko yö. Rannalla palavan tulen valossa läiskyi joen vesi veren karvaisena ja näytti suurella kiireellä pakenevan jonnekin tuntemattomaan pimeyteen.
— No, onnellista matkaa, sanoi Zacwilichowski, painaen sydämellisesti nuorukaisen kättä. — Pitäkää nyt varanne!
— En tule laiminlyömään mitään. Jumala suokoon, että pian taas näemme toisemme.
— Joko Lubniessa tai ruhtinaan leirissä.
— Te tietysti lähdette ruhtinaan luo? Zacwilichowski kohotti olkapäitään.
— Mitäs minusta. Kun on sota niin on sota!
— Jääkää terveeksi, armollinen herra.
— Jumala teitä varjelkoon!
— Vive valeque! huusi herra Zagloba. — Ja jos virta vie teidät aina Stambuliin asti, niin sanokaa terveisiä sulttanille, tai myöskin: vieköön hänet piru! Kylläpä se oli mainiota simaa. Rrrr! Kuinka täällä on kylmä!
— Hyvästi!