— Näkemiin asti!
Airot loiskahtivat veteen, proomut lähtivät liikkeelle. Rannalla palava tuli jäi yhä loitommalle. Hyvän aikaa näki Skrzetuski vielä Zacwilichowskin harmaan pään nuotiotulen valaisemana. Omituinen surumielisyys valtasi äkkiä hänen sydämensä. Virta kuljettaa häntä, kuljettaa, vie yhä kauvemmaksi ystävällisistä ihmisistä ja rakastetusta, pois tutuilta seuduilta; vie hänet maille, jotka ovat leppymättömät kuin kohtalo, villeille seuduille, pimeyteen.
He tulivat Tasminin suulta Dnieperille.
Tuuli vinkui, airot loiskivat yksitoikkoisesti ja surullisesti, soutajat alkoivat laulaa:
Sumut vaan ei nouse ei,
hei, hei tuulantei!
Skrzetuski kääriytyi viittaansa ja paneutui vuoteelle, jonka sotamiehet laudoista olivat hänelle tehneet. Hän rupesi ajattelemaan Helenaa: Helena ei vielä ollut Lubniessa — Bohun oli jäänyt tänne ja hän lähtee pois. Pelko paha aavistus ja levottomuus ahdistivat häntä niinkuin korpit. Hän rupesi taistelemaan niiden kanssa, kunnes väsyi ja ajatukset kävivät sameiksi ja ikäänkuin sekaantuivat tuulen vihellykseen, airojen loiskeeseen, kalastajien lauluihin — ja hän nukkui.
YHDEKSÄS LUKU.
Aamulla heräsi hän reippaana, terveenä ja iloisempana kuin eilen. Ilma oli ihana. Laajalti tulvivat vedet vetäytyivät pieniin ryppyihin tuulenhengen niitä kevyesti ja lämpimästi kosketellessa.
Rannat olivat sumun vallassa ja sulautuivat vedenpinnan kanssa yhteen äärettömäksi tasangoksi. Rzendziankin heräsi, hieroi silmiään ja oli aivan pelästyksissään. Hän katseli hämmästynein silmin ympärilleen, kun ei missään eroittanut rantaa, ja sanoi:
— Herra Jumala, emmehän me vaan jo ole merellä.