— Saapuuko orda tänne piankin? kysyi Zagloba.
— Pahus sen tietää, ehkäpä jo tänään. Tämä kaupunki ei tule puolustautumaan kauvan, sillä se ei pysty pitämään puoliaan. Chmielnickillä on kaksisataa tuhatta kasakkaa, tatareja lukuunottamatta.
— Meidän loppumme on tullut, sanoi aatelismies. — Parempi meidän olisi lähteä jonnekin kauvemmaksi myymään henkeämme, miksikä olemmekin saaneet niin monta voittoa!
— Kenestä?
— Krywonosista, Bohunista ja pahus ties kenestä.
— Mutta, sanoi Kuszel ja kääntyen Skrzetuskin puoleen, kysyi hiljaisella äänellä: — mutta eikö Jumala ole antanut teille mitään lohdutusta, Jan herra? Ettekö ole löytänyt sitä, mitä etsitte? Ettekö ole edes saanut mitään tietää hänestä?
— Nyt ei ole aikaa ajatella sitä! huudahti Skrzetuski. — Mitä merkitsevät minä ja minun asiani sen rinnalla mitä on tapahtunut. Kaikki on turhuuden turhuutta ja lopuksi on edessä kuolema.
— Siltä tuntuu minustakin, että koko maailma pian hukkuu, sanoi
Kuszel.
Näin puhuen saapuivat he bernhardinilaiskirkolle, joka sisältä oli täynnä valoa. Äärettömät ihmisjoukot seisoivat kirkon edessä, voimatta päästä sisälle, koska pertuskalla varustetut sotamiehet nuoralla sulkivat käytävän, päästäen sisään vain arvohenkilöitä ja upseereja. Skrzetuski käski väkensä jännittää eteen vielä toisenkin nuoran.
— Mennään sisään, sanoi Kuszel, — puolet koko Puolaa on tuolla kirkossa.