He astuivat sisään, Kuszel ei ollut paljoakaan liioitellut. Kaikki arvohenkilöt sekä sotajoukosta että kaupungista olivat todella kokoontuneet neuvotteluun: vojevodat, kastellaanit, rykmentinpäälliköt, ratsumestarit, muukalaisten värväysjoukkojen upseerit, papisto, aatelisia niin paljon kuin kirkkoon mahtui, joukko alempia upseereja ja Grosswajerin johdolla toistakymmentä kaupungin neuvosmiestä. Myöskin olivat kirkossa ruhtinas ja kruunun juomanlaskija, yksi ylipäälliköistä ja Kiovan vojevoda, Stobnican starosta, Wesel, Arciszewski ja Liettuan päämajoitusmestari herra Osinski. Kaikki nämä herrat istuivat pääalttarin edessä, niin että yleisö saattoi heidät nähdä. Neuvottelu kävi kiireellisesti, miltei kuumeentapaisesti, kuten tällaisissa tapauksissa tavallisesti. Puhujat nousivat penkeille ja rukoilivat upseereja, etteivät he jättäisi kaupunkia puolustusta vailla vihollisen käsiin. Täytyy taistella viimeiseen asti. Kaupunki voi pysäyttää vihollisen, valtakunta tulee järkiinsä. Mitä puuttuu, ettei täällä voisi puolustautua? Täällä on muurit, täällä on sotaväkeä, on päättäväisyyttäkin, tarvitaan vain johtaja. Tällaisten puheiden jälkeen syntyi läsnäolevien joukossa supina, joka kasvoi äänekkäiksi huudoiksi. Into tarttui kaikkiin. Me menemme kuolemaan, menemme mielellämme kuolemaan! huudettiin. Meidän täytyy pyyhkiä pois Pilawcen taistelun häpeä. Me suojelemme isänmaata! Sapeleja aljettiin kalistella ja paljaat terät välkkyivät kynttilöiden valossa. Toiset huusivat: olkaa hiljaa, neuvotellaan järjestyksessä! Onko puolustauduttava vai eikö ole? On, on! huusi joukko. Ja kaiku vastasi holveista: on! Kuka on tuleva johtajaksi? Ruhtinas Jeremi, hän on johtaja, hän on sankari! Puolustakoon hän kaupunkia ja valtakuntaa. Annettakoon hänelle johtajan nuija, hän eläköön!
Silloin syöksyi tuhansista keuhkoista niin äänekäs huuto, että seinät tärisivät ja akkunaruudut helisivät. — Ruhtinas Jeremi, ruhtinas Jeremi eläköön, eläköön! Vieköön hän meidät voittoon!
Tuhannet sapelit välkkyivät ilmassa, kaikkien katseet suuntautuivat ruhtinasta kohden. Ja tämä nousi pystyyn tyynenä, kulmat rypyssä.
— Hyvät herrat, lausui ruhtinas sointuvalla äänellä, jonka yleisen hiljaisuuden vallitessa kaikki saattoivat kuulla, — kun cimbrit ja teutonit hyökkäsivät Rooman tasavallan kimppuun, ei kukaan pyrkinyt konsuliksi, kunnes vihdoin Marius ryhtyi toimeen. Mutta Mariuksella oli oikeus ottaa konsulin virka, sillä ei ollut senaatin määräämiä päällikköjä. Minäkään en tahdo tässä hämmingissä vetäytyä pois vallasta, koska rakastan isänmaatani ja elämälläni tahdon palvella sitä. Mutta ylipäällikön nuijaa minä en voi ottaa vastaan, koska sillä loukkaisin isänmaata, senaattia ja esivaltaa ja koska en tahdo olla omavaltainen päällikkö. Onhan meidän joukossamme kuitenkin mies, jolle valtakunta on jättänyt ylipäällikön nuijan, nimittäin valtakunnan podczaszy… [Oikeastaan "juomanlaskija", valtakunnan korkeimpia virkamiehiä. Suoment. muist.]
Ruhtinas ei saanut sanotuksi enempää, sillä samassa kun hän oli maininnut podczaszyn nimen, syntyi kauhea melu ja sapelien kalisteleminen. Joukko alkoi liikehtiä ja räjähteli kuin ruuti, johon on pudonnut kipinöitä. "Alas! menköön hän hiiteen!" kuului. "Hiiteen, hiiteen!" kuului yhä äänekkäämmin. Podczaszy nousi nopeasti tuolistaan, kalpeana ja kylmä hiki valuen otsalta. Samassa läheni julmistuneita hahmoja kohti kuoripenkkejä ja alttaria ja pahaaennustava huuto: "antakaa hänet tänne!" kuului. Ruhtinas näki mitä oli tulossa, nousi ja ojensi oikean kätensä.
Joukot pysähtyivät, luullen hänen aikovan puhua. Vallitsi hetken hiljaisuus.
Mutta ruhtinas oli vain tahtonut pysäyttää melun ja myrskyn. Hän ei saattanut sallia verenvuodatusta kirkossa. Kun hän kuitenkin huomasi, että vaarallisin hetki oli mennyt ohi, istuutui hän jälleen. Kahta tuolia kauvempana, Kiovan vojevodan takana istui onneton podczaszy: hänen harmaa päänsä oli laskeutunut rinnalle, kädet riippuivat hervottomina ja katkonaisesti nyyhkien hän lausui:
— Hyvät herrat, minä kannan nöyrästi ristini syntieni takia.
Vanhus olisi saattanut herättää sääliä kovimmassakin sydämessä, mutta joukko on tavallisesti armoton ja niin alkoi melu uudestaan, kunnes Kiovan vojevoda äkkiä nousi, antaen kädellään merkin, että hän tahtoo puhua.
Hän oli ollut osallisena Jeremin voittoihin, siksi oltiin valmiita häntä kuuntelemaan.