— Syntieni takia… otan sen vastaan.
Hurja riemu valtasi väkijoukon. Se ryntäsi yli kuoripenkkien, lankesi Wisniowieckin jalkain juureen, heitti hänen eteensä kalleutensa ja rahansa. Viesti levisi salaman nopeudella pitkin kaupunkia. Sotamiehet olivat kuin hulluina ilosta ja huusivat heti haluavansa lähteä Chmielnickiä, tatareja ja sulttaania vastaan. Kaupunkilaiset eivät enään ajatelleetkaan antautumista, he tahtoivat nyt puolustautua viimeiseen veripisaraan asti. Armeenialaiset toivat vapaaehtoisesti rahansa raatihuoneelle, ennenkuin verotuksesta vielä oli aljettu puhuakaan, juutalaiset kohottivat synagoogassaan kiitoshuudon, tykit valleilla ilmaisivat laukauksilla iloista uutista, kaduilla ammuskeltiin ilolaukauksia. Eläköönhuudot kaikuivat koko yön, joku tuntematon olisi luullut kaupungin viettävän jotakin voitonjuhlaa.
Ja kuitenkin saattoi minä hetkenä hyvänsä kolmensadan tuhannen suuruinen vihollisjoukko, armeija suurempi kuin minkä Saksan keisari tai Ranskan kuningas saattoi panna pystyyn ja villimpi kuin Tamerlanin joukot, ryhtyä piirittämään kaupunkia.
KYMMENES LUKU.
Viikkoa myöhemmin, lokakuun 6:nnen päivän aamuna levisi Lembergiin se yhtä odottamaton kuin kauhea tieto, että ruhtinas Jeremi, ottaen mukaansa suuren osan sotajoukkoa, oli salaa jättänyt kaupungin ja lähtenyt teille tietämättömille.
Kansanjoukot kokoontuivat arkkipiispan palatsin eteen. Aluksi ei kukaan ottanut uskoakseen huhuun. Sotamiehet vakuuttivat, että jos ruhtinas on lähtenyt pois kaupungista, niin hän nähtävästi on vahvan osaston etunenässä marssinut puhdistamaan ympäristöä. Oli käynyt ilmi — niin kerrottiin —, että pakolaiset levittivät vääriä tietoja, joiden mukaan Chmielnickin ja tatarilaisten oli määrä tulla muka minä hetkenä hyvänsä. Syyskuun 26:sta päivästä oli kuitenkin kulunut kymmenkunta päivää eikä vihollista vielä näkynyt. Varmaan oli ruhtinas tahtonut omin silmin nähdä, oliko vaarassa todella perää, ja otettuaan selkoa huhun todenperäisyydestä hän epäilemättä palaa. Olihan hän sitäpaitsi jättänyt kaupunkiin muutamia rykmenttejä ja olihan kaikki valmiina piiritystä varten.
Niin oli todella laita. Kaikki tarpeelliset määräykset annettiin, kullekin osotettiin paikka, tykit vietiin, valleille. Illalla saapui ratsumestari Cichocki, tuoden mukanaan viisikymmentä rakuunaa. Uteliaat ympäröivät hänet heti, mutta hän ei ryhtynyt puhumaan joukon kanssa, vaan lähti suoraa päätä kenraali Arciszewskin luo. Yhdessä kutsuivat he nyt luokseen Grosswajerin ja läksivät hänen kanssaan raatihuoneelle neuvottelemaan. Siellä ilmoitti Cichocki pelästyneille neuvosmiehille, että ruhtinas todella oli peruuttamattomasti lähtenyt.
Ensi hetkessä masentuivat kaikki tykkänään ja muutamista röyhkeistä suista pääsi huudahdus: petturi! Mutta silloin Arciszewski, tuo vanha sotapäällikkö, joka urotöillään Hollannin palveluksessa oli saavuttanut maineensa, nousi ja puhui sotamiehille ja neuvosherroille seuraavaan tapaan:
— Kuulin täällä herjaavan sanan, jota ei kenenkään olisi pitänyt lausua, sillä ei edes epätoivo anna sellaiseen oikeutta. Ruhtinas on lähtenyt eikä palaa — se on totta. Mutta mikä oikeus teillä on vaatia päälliköltä, jonka hartioilla lepää koko isänmaan pelastus, että hän puolustaisi vain teidän kaupunkianne? Mitä tapahtuisi, jos vihollinen täällä saartaisi kaikki valtakunnan jäljellä olevat sotavoimat? Eihän täällä ole edes ruokavaroja eikä aseita niin suurta sotajoukkoa varten. Siksi sanon teille — ja te voitte luottaa minun kokemukseeni —, että jota suurempi sotajoukko olisi tullut tänne suljetuksi sitä lyhyemmän ajan olisi puolustus voinut kestää, sillä nälkä olisi voittanut meidät pikemmin ja nopeammin kuin vihollinen. Chmielnickille merkitsee ruhtinaan persoona enemmän kuin teidän kaupunkinne. Siis: kun hän, Chmielnicki, saa tietää, ettei ruhtinas ole täällä vaan kokoaa uusia joukkoja ja saattaa saapua teitä auttamaan, niin hän kohtelee teitä lempeämmin, jopa suostuu keskusteluihin. Te napisette tänään, mutta minä sanon teille, että ruhtinas on, jätettyään tämän kaupungin ja uhaten Chmielnickiä ulkoapäin, pelastanut teidät ja lapsenne. Älkää lannistuko, puolustautukaa ja pidättäkää joku aika vihollista, niin te voitte pelastaa kaupunkinne ja teette ikimuistettavan palveluksen myöskin isänmaallenne. Ruhtinas kokoaa sinä aikana joukkoja, panee kuntoon muut linnoitukset, herättää eloon turtuneen valtakunnan ja rientää teitä pelastamaan. Hän on valinnut ainoan pelastuksen tien, sillä jos hän ja hänen armeijansa täällä olisivat menehtyneet nälkäkuolemaan, niin ei kukaan enään olisi pidättänyt vihollista, vaan se olisi rynnännyt Krakovaa ja Varsovaa kohden, se olisi vyörynyt yli koko isänmaamme, kohtaamatta missään vastustusta. Siksi: älkää napisko, vaan kiiruhtakaa valleille, puolustamaan itseänne, lapsianne, kaupunkia ja koko valtakuntaa.
— Valleille, valleille! toistivat muutamat rohkeammat äänet.