Sali tyhjeni. Hetken perästä tärisytti kanuunanpauke kaupungin muureja, ilmoittaen itse linnan, esikaupunkien ja ympärillä olevien kylien asukkaille, että vihollinen oli lähellä.
Idässä hohti niin kauvas kuin silmä kantoi taivas punaisena. Näytti siltä kuin tulimeri olisi lähestynyt kaupunkia.
Ruhtinas oli sillä välin kiiruhtanut Zamosciin ja matkalla lyötyään joukon, josta Cichocki porvareillekin mainitsi, ryhtynyt korjaamaan ja varustamaan tuota jo luonnon puolesta lujaa linnoitusta, jonka hän lyhyessä ajassa teki voittamattomaksi. Skrzetuski ynnä herra Longinus ja osa lippukuntaa jäivät linnoitukseen herra Weyherin, starostan luo ja ruhtinas marssi Varsovaan saadakseen valtiopäiviltä varoja uusien sotajoukkojen hankkimista varten ja samalla ottaakseen osaa kuninkaan vaaleihin. Jos prinssi Kaarle tulisi valituksi, niin pääsisi sotapuolue voitolle. Silloin saisi ruhtinas käsiinsä kaikkien valtakunnan sotajoukkojen ylimmän päällikkyyden ja Chmielnickiä vastaan tehtäisiin suuri yleinen sotaretki, jossa taisteltaisiin elämästä ja kuolemasta. Prinssi Kasimiria pidettiin, vaikka hän olikin kuuluisa miehuudestaan ja yleensä sotainen herra, syystä kansleri Ossolinskin politiikan puoltajana, siis valmiina antautumaan neuvotteluihin kasakkain kanssa ja suostumaan melkoisiin myönnytyksiin heidän hyväksensä. Kumpikaan veljeksistä ei säästänyt lupauksia saadakseen itselleen puoluelaisia. Katsoen kummankin puolueen tasaväkisiin voimiin oli siis mahdoton edeltäpäin arvata vaalin tulosta. Kanslerin puoluelaiset pelkäsivät, että Wisniowiecki yhä kasvavan maineensa ja ritarien ja aatelin keskuudessa nauttimansa suosion avulla saa mielet kääntymään prinssi Kaarlen puolelle. Samoista syistä tahtoi ruhtinas itsekin olla läsnä persoonallisesti kannattamassa ehdokastaan. Siksi kulki hän nyt pikamarssissa Varsovaa kohden, varmana siitä, että Zamosc kauvan kykenee pitämään puoliansa koko Chmielnickin ja Krimin sotavoimaa vastaan. Lembergiä saattoi kaiken todennäköisyyden mukaan pitää pelastettuna, koska Chmielnicki ei mitenkään voinut uhrata pitkää aikaa tämän kaupungin valloitukseen. Hänen edessäänhän näet oli lujempi Zamosc, joka sulki häneltä tien Puolan sydämeen. Nämä ajatukset rohkaisivat ruhtinaan mieltä, jota isänmaata kohdanneet kauheat iskut olivat masentaneet. Hän uskoi varmasti, että vaikkapa kuninkaaksi valittaisiin Kasimiskin, niin on sota välttämätön ja kauhean kapinan täytyy hukkua verivirtaan. Hän toivoi, että Puola vielä kerran panee pystyyn mahtavan armeijan, sillä vasta silloin saattoivat neuvottelutkin olla mahdolliset, kun niitä tuki mahtava armeija.
Näitä ajatuksia hautoen kulki ruhtinas muutamien lippukuntien suojassa eteenpäin. Hänen mukanaan olivat Zagloba ja herra Wolodyjowski, joista edellinen pyhästi vannoi, että hän ajaa perille prinssi Kaarlen vaalin, koska tämä osaa puhua aatelille ja voittaa sen puolelleen, ja jälkimäinen taas komensi ruhtinaan saattojoukkoa. Siennicassa lähellä Minskiä odotti ruhtinasta mieluisa, vaikka ei aivan yllättävä tapaaminen. Siellä hän nimittäin kohtasi ruhtinatar Gryseldan, joka turvaa etsien oli matkalla Brest-Litowskista Varsovaan. Ruhtinatar oli näet aivan oikein olettanut, että ruhtinaskin pyrkii samaan määräpaikkaan. He tervehtivät toisiaan pitkän eron jälkeen sydämellisesti. Vaikka ruhtinatar mielenlaadultaan olikin terästä, heittäytyi hän miehensä syliin niin haikeasti itkien, ettei hän muutamaan tuntiin päässyt tointumaan. Sillä oi, kuinka usein olikin ollut hetkiä, jolloin hän oli uskonut, ettei hän enään näkisi miestään ja nyt Jeremi kuitenkin Jumalan sallimuksesta palasi mainehikkaampana kuin koskaan, palasi kunnian sädekehän ympäröimänä, jonka vertainen ei ollut vielä koskaan hohtanut kenellekään hänen suvussaan, palasi suurimpana päälliköistä, ainoana Puolan toivona. Ruhtinatar, riuhtaisten itsensä vähän päästä hänen rinnaltaan, katseli kyynelten läpi noita laihtuneita, tummuneita kasvoja, tuota ylevää otsaa, johon huolet ja vaivat olivat kyntäneet syvät vaot, katseli unettomien öiden mustentamiin silmiin, ja uudestaan puhkesi hän kyyneliin ja kaikki hovinaiset säestivät häntä tulvivien sydäntensä syvyydestä. Vasta vähitellen rauhoittui ruhtinaspari lähteäkseen sitten majailemaan paikkakunnan isoon pappilaan. Siellä aljettiin sitten kysellä ystävistä, hoviväestä, ritareista, jotka melkein kuuluivat kuin perheeseen ja joihin niin likeisesti liittyi muisto Lubniesta. Ensinnä sai ruhtinas tyydyttää ruhtinattaren levottomuuden herra Skrzetuskin kohtalosta. Hän selitti tämän pysähtyneen Zamosciin, koska ei hän tahtonut Jumalan hänelle lähettämien vastoinkäymisten painamana siirtyä pääkaupungin humuun, vaan mieluummin ankarassa sotapalveluksessa ja työssä lääkitsi sydämensä haavoja. Sitten esitti ruhtinas puolisolleen herra Zagloban ja kertoi hänen urotöistään.
— Hän on vir incomparabilis, verraton mies, sanoi hän. — Hän ei ole ainoastaan temmannut neiti Kurcewiczia Bohunin käsistä, vaan lisäksi johdattanut hänet läpi Chmielnickin ja tatarien leirin. Sitten hän yhdessä meidän kanssamme on kunniakkaasti ja urhokkaasti ollut mukana Konstantinovin taistelussa.
Tämän kuullessaan ei ruhtinatar säästänyt kiitosta Zagloballe. Hän ojensi hänelle useampaan kertaan kätensä suudeltavaksi ja lupasi sopivalla hetkellä toimittaa hänelle palkinnon. Vir incomparabilis kumarsi ja verhosi sankariutensa kainouteen, kunnes hän pian taas otti takaisin pöyhkeän muotonsa ja alkoi salavihkaa katsella hovinaisiin. Sillä vaikka hän olikin vanha eikä enään omasta puolestaan paljoa odottanut kauniilta sukupuolelta, niin oli hänelle kuitenkin mieleen, että naiset hänen urotöistään saivat tietää näin paljon. Ei kuitenkaan puuttunut suruakaan tästä muuten niin iloisesta kohtauksesta, sillä muistellessaan isänmaalle raskaita hetkiä, sai ruhtinas useamman kerran vastata puolisonsa kysymyksiin tutuista upseereista: kuollut, kaatunut, surmattu. Ja kovin koski kuolonsanoma moneen hovineitoonkin, sillä mainittujen nimien joukossa oli myöskin useampi heille rakas.
Niin vaihtelivat ilo surun ja kyyneleet hymyn kanssa, mutta masentunein kaikista oli pieni herra Wolodyjowski. Turhaan käänteli hän nimittäin silmiään joka puolelle: ruhtinatar Barbaraa ei ollut missään. Tosin tämä kavaljeeri sodan vaivojen ja alituisten taistelujen ja sotaretkien keskellä oli hiukan ehtinyt häntä unohtaa, koska hän luonnostaan oli yhtä altis rakastumaan kuin hän tässä tunteessaan oli kestämätön, mutta nyt, kun hän taasen näki edessään hovinaiset, nyt kun Lobnien elämä taasen nousi hänen silmiensä eteen, hän ajatteli, että sentään olisi hauskempi, jos levon hetki jo koittaisi ja hän saisi huoahtaa ja taasen rakastua. Mutta kun sellaista mahdollisuutta kuitenkaan ei ollut, ja kun hänen tunteensa ikäänkuin kiusaa tehden elpyi uudelleen, kävi herra Wolodyjowski hyvin alakuloiseksi ja oli sen näköinen kuin jos rankkasade olisi kastellut hänet läpimäräksi. Hänen päänsä vaipui alas, viikset, jotka tavallisesti olivat käännetyt ylöspäin, ulottuen sieraimiin asti niinkuin turilaalla, riippuivat nyt alaspäin, typpönenä oli ikäänkuin pidentynyt, kasvoista oli kadonnut tavallinen leppeys ja hän oli käynyt vaiteliaaksi mieheksi, joka ei edes liikahtanut, kun ruhtinas vuorostaan kiitteli hänenkin urheuttansa ja tavatonta rohkeuttansa. Mitä merkitsivät hänelle kaikki kiitokset, kun ei ruhtinatar Barbara ollut kuulemassa!
Anusia Borzobohatan kävi häntä sääli ja vaikka he olivatkin riidelleet, päätti hän lohduttaa herra Wolodyjowskia. Siinä tarkoituksessa hän, silmät koko ajan suunnattuina ruhtinatarta kohden, liukui huomaamatta ritarin luo ja pääsi vihdoin aivan hänen kohdalleen.
— Hyvää päivää, herra Wolodyjowski, sanoi hän. — Onpa siitä pitkä aika kun viimeksi tapasimme.
— Oi, neiti Anna, vastasi surumielisesti herra Michal, — paljon vettä on senjälkeen virrannut mereen ja paha on aika, jolloin taasen näemme toisemme, emmekä ole täällä edes kaikki.