Herra Zagloba alkoi kuiskutella nuoren ritarin korvaan ja räpytellä silmäänsä tavallista nopeammin. Lähdön hetki yllätti heidät kuitenkin. Ruhtinas asettui ruhtinattaren kanssa suljettuihin vaunuihin saadakseen pitkän eron jälkeen kerrankin keskustella kylläkseen. Neidit asettuivat avonaisiin vaunuihin, ritarit nousivat satulaan ja niin lähdettiin liikkeelle. Ensinnä ajoi hovikunta, sitten jonkun matkan päässä takana sotajoukko, koska seutu oli rauhallista ja lippukunnat täällä olivat tarpeelliset vain mielenosoitukseksi eivätkä vaaran vuoksi. Niin kuljettiin Siennicasta Minskiin ja sieltä Varsovaan. Hevosia syötettiin sangen usein, ajan tavan mukaan. Tie oli täynnä kulkijoita, niin että saattoi päästä eteenpäin vain käyttöä. Kaikki pyrkivät nimittäin kuninkaanvaaleihin, ollen matkalla sekä lähiseuduilta että kaukaisesta Liettuasta asti. Siellä täällä kohtasi silmä herrashoveja, jotka olivat lähteneet liikkeelle: kokonaisia jonoja kullattuja vaunuja, joita ympäröivät haidukit ja turkkilaiseen tapaan puetut pajukit. Näiden jäljessä seurasivat hovikomppaniat, milloin unkarilaista, milloin saksalaista, milloin janitshariväkeä, milloin kasakkaosastoja, milloin taas komean näköisiä lippukuntia verratonta puolalaista ratsuväkeä. Jokainen huomattavampi ylimys koetti näet esiintyä mahdollisimman komean ja runsaan saattueen seuraamana. Paitsi lukuisia suurylimysten ratsusaattueita, nähtiin kulussa myöskin piiri ja maakuntain pienempiä arvohenkilöitä. Vähän päästä tuli tomupilvestä esiin yksityisiä aatelisia karabonivaunuja, jotka olivat verhotut mustalla nahalla ja joita veti pari tai neljä hevosta. Näissä vaunuissa istui aatelismies kaulassaan silkkinen nauha, josta riippui krusifiksi tai pyhän neitsyen kuva. Kaikki olivat he aseistetut. Toisella puolella istuinta oli musketti, toisella sapeli ja virassa olevilla tai entisillä lippukuntaupseereilla törrötti lisäksi istuimen takana keihäs. Karabonien alla kulkivat ajokoirat, ei tosin siksi, että niitä olisi tarvittu, sillä eihän nyt menty metsästämään, vaan herrain huvitukseksi. Takana kuljettivat kuormarengit ohjaksista valtoimia hevosia. Niiden selkä oli peitetty verhoilla, joita tarpeen tullen käytettiin rikkaasti koristettujen istuinten suojaamiseksi sadetta tai tomua vastaan. Kauvempana takana tulivat vitisevät vankkurit, joiden pyörät olivat sidotut vitsoilla ja joissa kuljetettiin telttoja ja ruokavaroja sekä palvelijoille että herroille. Joskus, kun tuuli puhalsi pois tomun tieltä kentille päin, paljastui koko tie ja silloin välkkyi edessä kuin satavärinen käärme tai kuin kullasta ja silkistä mestarillisesti kudottu nauha. Siellä täällä kajahteli italialainen tai jääkäri- tai janitsharisoittokunta, varsinkin Puolan ja Liettuan lippukunnissa, jonon päässä. Sillä ei puuttunut täältä niitäkään, sotajoukkojen kun täytyi kulkea korkeiden arvohenkilöiden saattueina. Kaikkialta kuului huutoa, melua, kirkunaa, kysymyksiä ja torumista, koska toinen tietenkään ei tahtonut olla toistaan huonompi.
Välistä kiidätti ratsusotilaita ja palvelijoita myöskin ruhtinaan saattueen luo, vaatien sitä tekemään tietä sille tai sille korkealle herralle, tai kysyen kuka tässä kulkee. Mutta heti kun heidän korviinsa tuli: Vähävenäjän vojevoda! he heti ilmoittivat sen herroillensa, ja jättivät nämä silloin heti tien vapaaksi, tai jos sattuivat ajamaan edellä, väistivät, nähdäkseen ohi menevän saattueen. Syöttöpaikoissa kokoontuivat aatelisto ja sotamiehet ruhtinaan saattueen ympärille tyydyttääkseen uteliaisuuttaan ja saadakseen nähdä valtakunnan kuuluisimman sotilaan. Myöskin kohotettiin silloin tällöin vivat (eläköön) huutoja, joihin ruhtinas ystävällisesti vastasi. Hän oli luonnostaan kohtelias ja lisäksi tahtoi hän nyt kohteliaisuudella voittaa puoluelaisia prinssi Kaarlelle. Ja todella hän pelkällä esiintymisellään voittikin monen puolelleen.
Yhtä suurella uteliaisuudella katseltiin ruhtinaan lippukuntia, "rusiineja", joiksi hänen sotilaitaan nimitettiin. He eivät enään olleet niin repaleisen ja kurjan näköisiä kuin Konstantinowin taistelun jälkeen, sillä ruhtinas oli Zamoscissa antanut heille uudet univormut, mutta aina heitä sittenkin katseltiin kuin mitäkin merentakaisia ihmeitä, koska he pääkaupungin läheisten seutujen asukkaiden mielestä tulivat maailman äärestä. Kummia kerrottiin myöskin noista salaperäisistä aroista, joilla syntyy sellaisia sankareita ja ihmeteltiin heidän ahavoittunutta ihoansa, jonka Mustanmeren vihurit olivat polttaneet, heidän katseensa karskeutta ja koko heidän esiintymisensä milteipä viileyttä, jonka he olivat saaneet villeiltä naapureiltaan.
Enimmin katseltiin kuitenkin ruhtinasta ja myöskin herra Zaglobaa, joka huomatessaan mikä ihailu häntä ympäröi, katseli eteensä tuimasti ja ylpeästi ja niin kauheasti tuijottaen, että joukossa silloin tällöin kuiskailtiin: tuo varmaan on etevin ritari heistä kaikista. Toiset sanoivat: hän varmaan on karkoittanut monta sielua ruumiista, tuo kiukkuisen näköinen lohikäärme! Kun herra Zagloba kuuli nämä puheet, koetti hän vielä entistä kiukkuisemman näköisenä peittää sisällistä tyydytystään.
Milloin hän ärjyi joukolle, milloin taas haukkui sitä. Enimmäkseen hän teki pilkkaa liettualaisista saattolippukunnista, joista raskasaseisilla oli kultainen ja kevytaseisilla hopeinen nauha olkapäällä. Aika retkale tuo herra Nauha! sanoi heidät nähdessään herra Zagloba. Useat upseereista puhisivat vihasta, purivat hammasta ja kalistelivat sapeliaan, mutta huomattuaan että röyhkeä mies oli Vähävenäjän vojevodan lippukunnan sotilas, he lopuksi sylkäisivät ja jättivät asian silleen. Likempänä Varsovaa kävivät joukot niin taajoiksi, että saattoi liikkua eteenpäin vain askel askelelta. Osanotto kuninkaanvaaleihin näytti tulevan tavallista runsaammaksi, sillä kaukaisista vähävenäläisistä ja liettualaisista maakylistäkin tulvi nyt aatelistoa — joka pitkän matkan takia ei olisi tullut pelkästään kuninkaanvaalia varten — Varsovaan turvaa hakemaan. Vaalipäivä, oli kyllä vielä kaukana, valtiopäivien ensi istunnot kun tuskin vielä olivat alkaneet, mutta aateli saapui kuukautta tai kahta aikaisemmin saadakseen asunnon kaupungissa, käydäkseen tervehtimässä sitä ja sitä tuttavaa ja turvautuakseen mahtavien suojelukseen, sekä syödäkseen ja juodakseen ylimyshoveissa ja vihdoin hankkiakseen itselleen pääkaupungin nautintoja näin elonkorjuun jälkeen.
Surumielisenä katseli ruhtinas vaunujensa verhojen läpi kaikkia näitä ritariston, sotamiesten ja aatelisten joukkoja, noita rikkauksia ja upeita pukuja. Hän ajatteli, minkä voiman tuosta voisikaan muodostaa kuinka suuren sotajoukon saattaisi panna pystyyn. Miksikä on Puolan valtakunta, joka on niin voimakas, väkirikas ja varakas, joka on täynnä uljasta ritaristoa, samalla niin heikko, ettei se voi tulla toimeen edes Chmielnickin ja villin tatarilaisjoukon kanssa? Chmielnickin kymmentuhansiin voisi Puola vastata kymmentuhansilla, jos vain tuo aateli, nuo sotamiehet, nuo rikkaudet ja varat, nuo rykmentit ja lippukunnat tahtoisivat palvella yleistä asiaa, niinkuin ne nyt palvelevat yksityistä etuaan. Kunto katoaa Puolasta, ajatteli ruhtinas, ja iso ruumis alkaa mädätä. Entinen miehuus katoaa ja sotajoukko ja aatelisto rakastavat hempeää joutilaisuutta eivätkä sodan vaivoja!
Ruhtinas oli kyllä osaltaan oikeassa, mutta hän arvosteli valtakunnan puutteita vain soturin ja päällikön kannalta, päällikön, joka tahtoisi tehdä kaikki miehet sotilaiksi ja johtaa heidät vihollista vastaan. Miehuuttakin saattoi vielä löytyä ja olipa sitä löytynytkin, kun äskettäin suuremmat sodat olivat uhanneet valtakuntaa. Puolalta puuttui jotakin enempää, jotakin, jota ruhtinassoturi ei tällä hetkellä huomannut, mutta jonka huomasi hänen vihamiehensä, valtakunnan kansleri, Jeremia taitavampi valtiomies.
Tuolla sinertävässä kaukaisuudessa häämöittivät jo Varsovan suippeat tornit ja ruhtinaan äskeiset ajatukset haihtuivat. Hän jakeli nyt käskyjä, jotka palvelusta toimittava upseeri heti vei Wolodyjowskille, saattojoukon päällikölle. Käskyt saatuaan kiidätti herra Michal Anusian vaunujen luota, missä hän siihen asti oli ratsastanut, melkoista kauempana takanapäin tulevien lippukuntien luo pannakseen rivit järjestykseen. Tuskin hän kuitenkaan oli ehtinyt ratsastaa kymmenkuntaa askelta, kun hän kuuli, että joku ajaa hänen takanansa. Hän kääntyi: siellä tuli herra Charlamp, Vilnon vojevodan kevytaseisen lippukunnan ratsumestari ja Anusian palvoja.
Wolodyjowski pysäytti hevosensa, sillä hän huomasi heti, että tästä varmaan tulee jokin välikohtaus ja herra Michal piti sellaisista. Herra Charlamp taas lasketti hänen kohdalleen eikä aluksi puhunut mitään, puhisi vain ja käänteli julmasti viiksiänsä, nähtävästi hakien sanoja. Vihdoin hän lausui:
— Nöyrin palvelijanne, herra rakuuna.