— En puhunut hänelle mitään herra Podbipientasta, sanoi Wolodyjowski, — sillä tuskinpa hän silti olisi jättänyt minut rauhaan. Nyt minä kiusallakin tulen mielittelemään Anusiaa, mielittelemään kahdenkertaisella innolla. Täytyyhän minullakin olla jokin lohdutus, ja onko meillä tuolla Varsovassa sitten parempaakaan työtä.

— Saadaan nähdä, saadaan nähdä, sanoi silmiään räpyttäen herra Zagloba. — Kun minä nuorella iälläni olin keräämässä veroja sitä lippukuntaa varten, jossa palvelin, niin kuljin ympäri koko maan, mutta sellaista elämää kuin Varsovassa en tavannut missään.

— Se on kai toisenlaista kuin meillä Dnieperin takana?

— Ei kannata verratakaan.

— Olen hyvin utelias, sanoi herra Michal ja hetken perästä hän lisäsi: — Kyllä minä siltä hölmöltä vielä viikset katkon, sillä ne ovat hänellä liian pitkät.

YHDESTOISTA LUKU.

Kului muutamia viikkoja. Aatelisia kokoontui yhä enemmän kuninkaanvaaleihin. Kaupungin väkiluku nousi kymmenkertaiseksi, sillä yhdessä aatelisjoukkojen kanssa tulvi sinne kansaa kaikilta maailman tahoilta, alkaen kaukaisesta Persiasta aina merentakaiseen Englantiin asti. Wolaan rakennettiin lautasuoja senaattia varten ja sen ympärillä väikkyi tuhansia telttoja, jotka kokonaan peittivät laajan kentän. Kukaan ei vielä voinut sanoa, kumpiko ehdokkaista, prinssi Kasimir, kardinaali, vaiko Kaarle Ferdinand, Plockin piispa, tulee valituksi. Molemmin puolin tehtiin suuria ponnistuksia. Laskettiin liikkeelle tuhansia lentokirjasia, joissa kuvattiin kilpailijain hyvät ja huonot puolet. Kummallakin oli lukuisia ja mahtavia puoltajia. Kaarlen puolella oli, kuten tunnettu, ruhtinas Jeremi, joka oli sitä vaarallisempi vastustajille, kun oli todennäköistä, että hän vetäisi muassansa myöskin häntä ihailevan aateliston, josta lopulta kaikki riippui. Mutta ei Kasimiriltakaan puuttunut kannatusta. Hänen puolestansa puhui se, että hän oli vanhempi poika, hänen puolellansa olivat kanslerin vaikutusvaltaiset piirit, hänen puolelleen tuntui kallistuvan primas-piispa, häntä kannatti suurempi osa suurylimyksiä, joista jokaisella oli lukuisia turvatteja. Ja näiden suurylimysten joukkoon kuului myöskin ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogski, Sandomirin vojevoda, jonka maine tosin oli kärsinyt Pilawcen tappiosta ja jota uhkasi tuomiokin, mutta joka kuitenkin oli mahtavin ylimys koko valtakunnassa, ehkäpä koko Europassa, mies, joka saattoi minä hetkenä hyvänsä heittää ehdokkaansa vaakakuppiin rikkauksiensa äärettömän painon.

Kuitenkin oli Kasimirin puolueella katkeria epäilyksenkin hetkiä, sillä kuten sanottu, riippui kaikki siitä aatelistosta, joka lokakuun neljännestä päivästä lähtien oli leiriytynyt likelle Varsovaa ja jota yhä saapui paikalle tuhansittain, kaikilta valtakunnan suunnilta. Tämän aatelin suunnaton enemmistö piti ruhtinas Kaarlen puolta, sillä sitä viehätti Wisniowieckin nimi ja prinssin yleisiin tarkoituksiin harjoittama anteliaisuus. Prinssi, joka oli säästeliäs ja varakas herra ei epäillyt tällä hetkellä uhrata melkoisia summia uusiin rykmentteihin, jotka rykmentit olivat alistettavat Wisniowieckin komennettaviksi. Kasimir olisi mielellään seurannut hänen esimerkkiään eikä häntä varmaan pidättänyt itaruus, vaan päinvastoin liiallinen anteliaisuus, jonka välittömänä seurauksena oli varattomuus ja alituinen rahanpuute hänen aarreaitassansa. Molemmat veljet pitivät vilkkaita neuvotteluja. Joka päivä kiiti lähettejä edestakaisin Nieporentin ja Jablonnan välillä. Kasimir pyysi, vanhemman veljen oikeuden ja veljesrakkauden nimessä hartaasti Kaarlelta, että tämä luopuisi kuninkaanehdokkuudesta, mutta Kaarle oli itsepintainen ja vastasi, että hänen ei sovi ylenkatsoa onnea, joka mahdollisesti häntä kohtaa, "koska se on Puolan valtakunnan vapaista äänestyksistä riippuva onni ja kuuluu sille, jolle Herra Jumala on sen luvannut". Aika kului kuitenkin, kuusiviikkoinen määräjakso läheni loppuaan ja samalla läheni myöskin kasakkain uhka. Viestit tiesivät nimittäin, että Chmielnicki oli, jätettyään kesken Lembergin piirityksen, koska kaupunki muutamien rynnäkköjen jälkeen oli ostanut itsensä vapaaksi, Zamoscin edustalla ja hyökkäili yöt päivät tätä Puolan viimeistä suojaa vastaan.

Kerrottiin myöskin, että paitsi lähettejä, jotka Chmielnicki oli toimittanut Varsovaan tuomaan kirjeen ja vakuutuksen, että hän puolalaisena aatelismiehenä äänestää Kasimiria, aatelismiesten joukossa ja itse kaupungissa piileskeli paljon valepukuisia kasakkaupseereja, joita ei kukaan saattanut tuntea, koska he esiintyivät aivan kuin oikeutettu aatelisto eivätkä missään suhteessa eronneet muista valitsijoista, varsinkaan vähävenäläisistä maista tulleista, ei edes puheensa puolesta. Muutamat heistä oleskelivat täällä pelkkää uteliaisuuttaan, katsellaksensa kuninkaanvaalia Varsovassa, toiset olivat tulleet vakoilemaan, saadakseen selville mitä puhutaan tulevasta sodasta, kuinka paljon sotaväkeä valtakunta aikoo asettaa ja minkälaisia varoja aiotaan määrätä tähän tarkoitukseen. Mahdollisesti oli näissä puheissa paljon totta, sillä kasakkaupseerien joukossa oli paljon kasakoituneita puolalaisia aatelismiehiä, jotka hiukan sotkivat latinaakin, mutta joiden oikeaa karvaa ei saanut selville minkään tuntomerkin perustalla. Muuten ei latinantaito kukoistanut kaukaisilla aroilla, eivätkä ruhtinas Kurcewiczit ja heidän kaltaisensa osanneet sitä sen paremmin kuin Bohun ja muutkaan atamanit.

Tuollaiset jutut, joita usein kuuli sekä vaalikentällä että kaupungissa ynnä viestit Chmielnickin etenemisestä ja kasakkain ja tatarien etujoukkohyökkäyksistä, jotka hyökkäykset muka ulottuivat Veikselille asti, täyttivät ihmisten mielet levottomuudella ja hämmingillä ja antoivat usein aihetta mellakoihin. Ei tarvittu muuta kuin että joku kokoontuneen aatelin keskuudessa loi johonkuhun sen epäilyksen varjon, että hän on valepukuinen zaporogilainen, niin hän samassa hetkessä, jo ennenkuin hän ehti puhdistautua, riippui riekaleina sapelien nenässä. Siten menehtyi monta viatonta ihmistä ja neuvotteluista hävisi arvokkaisuus, varsinkin kun ajan tapojen mukaan ei paljoa välitetty raittiudesta. Väliaikainen tuomioistuin, joka oli asetettu propter securitatem loci, vaalipaikan turvallisuuden vuoksi, ei voinut suoriutua alituisista riitajutuista ja tappeluista, jotka olivat syntyneet aivan mitättömistä aiheista. Jos nuo mellakat, tappelut ja juomingit surettivat kunnon miehiä, joita elähytti yhteishyvän ja rauhan rakkaus sekä tunto isänmaata uhkaavasta vaarasta, niin sensijaan kaikki hurjistelijat, kortinpelaajat ja tappelijat olivat kuin elementissään: nyt oli heidän aikansa, tämä oli heidän elovainiotansa, jolla he katsoivat olevansa oikeutetut harjoittamaan mitä vallattomuuksia tahansa.