Tuskin lienee tarpeellista mainita, että johtajana tällaisten ainesten joukossa esiintyi herra Zagloba, jolle johtavan aseman takasi sekä hänen suuri ritarimaineensa että hänen halujensa tyydyttämättömyys ja jolle elvykettä antoi rajaton tilaisuus juomiseen sekä niin sujuva kielenkäyttö, ettei kukaan pystynyt siinä kilpailemaan hänen kanssaan, ynnä niin horjuttamaton itsevarmuus, ettei mikään pystynyt sitä horjuttamaan. Välistä hänelle kuitenkin tuli alakuloisuuden puuskia, jolloin hän sulkeutui huoneeseen tai telttaan eikä suostunut lähtemään sieltä ulos. Kun hän sitten vihdoin lähti, oli hän ärtyisällä tuulella, valmis riitelemään, jopa tappelemaankin. Sattuipa sellaistakin, että hän sillä päällä ollen esimerkiksi pahasti löi herra Dunczewskia Rawasta vain siksi, että tämä ohi mennessään oli koskettanut hänen sapeliaan. Sillä tuulella sieti Zagloba vain herra Michalin läsnäoloa, valittaen tälle, että häntä vaivaa levottomuus herra Skrzetuskin ja tuon naisparan tähden.
— Me jätimme, herra Michal, tytön pulaan, me kavalsimme hänet kuin mitkäkin juuttaat jumalattomien käsiin. Älkää ensinkään puolustautukokaan aatelisarvollanne. Sanokaappa, herra Michal, miten tytön käy?
Turhaan selitti hänelle herra Michal, että jollei Pilawcen tappiota olisi tullut, niin tyttöparka olisi kuin olisikin etsitty. Nyt se on mahdotonta, heidäthän erottaa hänestä koko Chmielnickin sotavoima. Zagloba ei kuitenkaan ottanut lohduttautuakseen, vaan vaipui vieläkin suurempaan ikävään ja kiroili kaikkea.
Nuo alakuloisuuden hetket eivät kuitenkaan kestäneet kauvan. Tavallisesti herra Zagloba niiden jälkeen, ikäänkuin korvatakseen menetetyn ajan, riehui ja joi entistä hurjemmin. Hän vietti aikansa viinituvissa suurimpien juomarien tai pääkaupungin ilotyttöjen seurassa, ja herra Michal piti hänelle uskollisesti seuraa.
Herra Michalissa, vaikka hän olikin erinomainen sotilas ja upseeri, ei ollut sitä arvokkaisuutta, jonka onnettomuus ja kärsimykset olivat luoneet esimerkiksi Skrzetuskiin. Velvollisuutensa valtiota kohtaan Wolodyjowski ymmärsi niin, että hän löi sitä, jota käskettiin lyödä, muusta hän ei välittänyt, eikä ymmärtänyt yleisiä asioita. Sotajoukon tappiota hän aina oli valmis suremaan, mutta ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt ajatus, että tappeleminen ja juopottelu ovat yleiselle asialle yhtä vahingollisia kuin tappiot sodassa. Hän oli sanalla sanoen nuori tuulihattu, joka, jouduttuaan pääkaupungin humuun, upposi siihen korvia myöten ja liittyi Zaglobaan kuin takkiainen, sillä Zagloba oli vallattomuudessa hänen mestarinsa. Hän kulki hänen kanssaan aatelisten pidoissa, joissa Zagloba maljan ääressä kertoi olemattomiakin asioita, samalla voittaen prinssi Kaarlelle puoltajia, hän joi hänen kanssaan, tarpeen tullen suojellen häntä, hän oli kaikkialla hänen luopumattomana toverinaan, sekä vaalikentällä että kaupungilla, eikä ollut sitä loukkoa, johon he eivät olisi ryömineet. He kulkivat Nieporentissa ja Jablonnassa, he olivat kaikissa kesteissä, ylimysten päivällisillä ja viinituvissa, he olivat mukana kaikkialla, kaikissa mahdollisissa kemuissa. Herra Michalin nuoria sormia syhyi, hänen teki mieli esiintyä ja samalla osoittaa, että ukrainalainen aatelisto on parempi kuin muut sekä että ruhtinaan sotilaat ovat muiden yläpuolella. He kulkivat tahallaan hakemassa seikkailuja, lenczycalaisten joukossa, koska nämä olivat taitavimmat miekan käytössä ja varsinkin ruhtinas Dominik Zaslawskin puoluelaisten kesken, joita kohtaan molemmat tunsivat erityistä vihaa. He härnäilivät ainoastaan kuuluisimpia tappelupukareita, joilla oli vakiintunut maine.
— Hakekaa te riitaa, sanoi herra Michal, — minä astun sitten esiin.
Zagloba, joka oli taitava miekkailija eikä arkaillut ryhtyä kaksintaisteluun aatelisveljien kanssa, ei aina suostunut olemaan sekundanttina, varsinkin kun riideltiin zaslawskilaisten kanssa. Mutta kun hän todella oli joutumaisillaan tekemisiin jonkun lenczycalaisen karhun kanssa, niin herkesi hän hakemasta riitaa ja kun sitten lenczycalainen aatelismies jo tarttui sapeliin ja vaati häntä taisteluun, niin sanoi herra Zagloba tavallisesti:
— Herraseni, minulla ei ole omaatuntoa panna teitä alttiiksi varmalle kuolemalle, ruveten itse tappelemaan teidän kanssanne. Koettakaappa pikemmin tuon minun poikani ja oppilaani kanssa, ties pidättekö puolianne häntäkään vastaan.
Tämän kuullessaan herra Wolodyjowski tavallisesti astui esiin, tyhmän näköisenä, viikset ja nenä pystyssä. Ja välittämättä siitä otettiinko hänen haasteensa vastaan vai ei, hän suinpäin ryhtyi leikkiin, ja koska hän todella oli mestarien mestari, niin hän jo muutamien temppujen jälkeen tavallisesti voitti vastustajansa. Sellaisia huvituksia keksivät he yhdessä Zagloban kanssa ja siinä kasvoi heidän maineensa, varsinkin herra Zagloban, kaikkien levottomien reuhaajien ja aatelisten keskuudessa. Sanottiin: jos oppilas on sellainen, niin minkälainen onkaan mestari. Vain herra Charlampia ei Wolodyjowski sattunut löytämään pitkään aikaan. Hän ajattelikin jo, että hänet ehkä on lähetetty asialle takaisin Liettuaan.
Näin kului lähes kuusi viikkoa, joiden aikana myöskin yleiset asia melkoisesti edistyivät. Jännitetty taistelu veljesehdokkaitten välillä, heidän puoluelaistensa ponnistukset ja puolueitten kiihko, kaikki tämä meni melkein jäljettömiin. Kaikille kävi jo selväksi, että Jan Kasimir tulee valituksi, sillä prinssi Kaarle oli vetäytynyt syrjään ja vapaaehtoisesti luopunut ehdokkuudesta. Merkillistä kyllä vaikutti Chmielnickin ääni tällä hetkellä ratkaisevasti, toivottiin nimittäin yleisesti, että hän alistuu kuninkaan arvovallan alle, varsinkin sellaisen kuninkaan, joka valittaisiin hänen mielensä mukaan. Sensijaan oli tällainen asiain käänne uusi isku Wisniowieckille, joka ei hetkeäkään, kuten muinoin Cato, herjennyt muistuttamasta, että zaporogilainen Kartago on hävitettävä. Nyt tuli pakostakin jo neuvottelujen vuoro. Ruhtinas tosin tiesi, että neuvottelut joko eivät heti vie mihinkään tulokseen, tai että ne pian asianhaarain pakosta katkeavat, hän näki selvästä edessään sodan. Mutta levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli minkälainen tuon sodan kohtalo tulisi olemaan. Neuvottelujen päätyttyä, paisuu oikeuksiinsa autettu Chmielnicki vieläkin voimakkaammaksi ja Puolan valtakunta käy heikommaksi. Mutta kuka johtaa sen sotajoukkoja niin mainehikasta päällikköä vastaan kuin Chmielnicki? Eikö seuraa uusia tappioita, uusia tuhoja, jotka tyhjentävät Puolan voimat kokonaan? Ruhtinas ei kuitenkaan elänyt kuvitteluissa, hän tiesi, ettei hänelle, innokkaimmalle Kaarlen puoltajalle tietenkään anneta komentonuijaa. Kasimir oli tosin veljellensä luvannut, että hän tulee rakastamaan hänen puoluelaisiaan kuin omiansa. Kasimir oli kyllä jalomielinen, mutta hän oli myöskin kanslerin politiikan puolella. Kuka siis saa komentonuijan? Ei ainakaan hän, ruhtinas. Ja voi Puolaa, jollei sen joukkoja johda Chmielnickiä etevämpi päällikkö.