Näitä ajatellessa kalvoi kaksinkertainen tuska Jeremin sielua. Häntä kalvoi levottomuus isänmaan tulevaisuudesta ja se sietämätön tunne, joka ihmisellä on, kun hän näkee, että hänen ansionsa sivuutetaan, että hänelle ei tehdä oikeutta, vaan nostetaan toisia hänen päänsä yläpuolelle. Hän ei olisi ollut Jeremi Wisniowiecki, jollei hän olisi ollut ylpeä. Hän tunsi itsessään voimaa liikuttamaan komentonuijaa ja hän oli sen ansainnut — sentähden kärsi hän kaksinkertaisesti.
Puhuttiinpa upseerien joukossa sellaistakin, ettei ruhtinas odota kuninkaanvaalin päättymistä, vaan lähtee Varsovasta. Mutta se ei ollut totta. Ruhtinas jäi Varsovaan, vieläpä hän kävi tervehtimässäkin prinssi Kasimiria Nieporentissa ja otettiin hänet erittäin ystävällisesti vastaan. Käynnin jälkeen hän palasi kaupunkiin pitemmäksi aikaa, koska sota-asiat sitä vaativat. Piti saada varoja sotajoukkoa varten ja sitä ruhtinas kaikin tavoin vaati. Kaarlen rahoilla muodostetuinkin uusia rakuuna- ja jalkaväkirykmenttejä, yksi oli lähetetty Vähä-Venäjälle, toista pantiin juuri kuntoon. Tässä tarkoituksessa lähetti ruhtinas joka taholle sotaväen järjestämiseen tottuneita upseereja, jotta nämä panisivat rykmentit tarpeelliseen kuntoon. Ensinnä lähetettiin matkaan Kuszel ja Wierszul ja vihdoin tuli myöskin Wolodyjowskin vuoro.
Eräänä päivänä sai viimemainittu kutsun saapua ruhtinaan luo, joka antoi hänelle seuraavan käskyn:
— Lähtekää Babicen ja Lipkowin kautta Zaborowiin, jossa teitä odottavat rykmenttiä varten määrätyt hevoset. Tarkastakaa ne, valitkaa parhaimmat ja maksakaa ne Trzaskowskille sekä viekää ne sitten sotamiehille. Rahat saatte minun kuittiani vastaan täällä Varsovassa rahavartialtani.
Herra Wolodyjowski ryhtyi reippaasti työhön, nosti rahat ja lähti samana päivänä yhdessä Zagloban kanssa Zaborowiin, mukanaan yhdeksän miestä ja vankkurit, joissa rahat kuljetettiin. He kulkivat verkalleen, sillä koko seutu Varsovan tuolla puolen oli täynnä aatelisia, heidän palvelijoitaan, ajoneuvojaan ja hevosiaan. Kylät aina Babiceen asti olivat suorastaan ahdetut täyteen, sillä joka mökissä asui vieraita. Helposti saattoi täällä joutua vaikeaan asemaan noiden mitä erilaisinten ihmisten tungoksessa eivätkä myöskään molemmat ystävykset voineet välttää vastoinkäymisiä — kaikista ponnistuksistaan ja kohteliaisuudestaan huolimatta.
Päästyänsä Babiceen näkivät he krouvin edessä kymmenkunnan aatelismiestä, jotka juuri nousivat hevosten selkään jatkaakseen matkaansa. Kaksi osastoa, jotka tervehtivät toinen toistaan, olivat jo ehtineet ohi, kun yhtäkkiä eräs ratsastajista huomasi herra Wolodyjowskin ja kiidätti, sanaakaan sanomatta, häntä kohden. — Siinäpä sinä olet, veliseni! huudahti hän, — oletkin ollut piilossa, mutta minäpä olen sinut löytänyt ja nyt et pääse käsistäni. Hei! hyvät herrat, huudahti hän tovereilleen, — odottakaappa hiukkasen. Minulla on jotakin sanottavaa tälle pikku upseerille ja tahtoisin teitä sanojeni todistajaksi.
Herra Wolodyjowski hymähti tyytyväisenä, sillä hän oli tuntenut herra
Charlampin.
— Jumala on todistajani että en ole ollut piilossa, olenpa teitä hakenutkin kysyäkseni teiltä, vieläkö kannatte kaunaa vastaani, mutta mitenkä olikaan, niin emme ole saaneet tavata toisiamme.
— Herra Michal, kuiskasi Zagloba, — kuljette virka-asialla.
— Muistan, mutisi Wolodyjowski.