Hiljaisuutta kesti jotenkin kauvan. Herra Michalista tuntui siltä kuin kokonaiset vuosisadat olisivat ehtineet vieriä.
— Juutalainen, kysyi yhtäkkiä Bohun, — onko täältä pitkäkin matka
Zaborowiin?
— Ei ole, vastasi juutalainen. — Lähteekö herra heti?
— Lähden, sanoi Bohun ja kääntyi eteiseen johtavaa ovea kohden.
— Sallikaa minun… kajahti herra Zagloban ääni. Bohun pysähtyi äkkiä, ikäänkuin hän olisi kasvanut kiinni maahan ja kääntyen Zaglobaa kohden, tuijotti häneen mustilla, kauheilla silmillään.
— Mitä te tahdotte? kysyi hän lyhyesti.
— Minusta vain tuntuu, että me olemme jossakin tutustuneet.
Emmeköhän vain nähneet toisiamme häissä siellä talonpoikaistalossa
Vähävenäjällä?
— Aivan niin, sanoi Bohun ylpeästi, laskien uudelleen kätensä sapelinsa kahvalle.
— No mitenkä te jaksatte? kysyi Zagloba. — Tehän lähditte niin äkkiä silloin, etten ehtinyt edes sanoa teille hyvästi.
— Ja olette kai sitä pahoitellut?