— Tietysti olen pahoitellut. Olisimme tanssineet yhdessä Seurani on nyt suurentunut. (Herra Zagloba osoitti Wolodyjowskia.) Juuri tämä herra tässä on tullut lisää ja hän tahtoisi mielellään tutustua teihin lähemmin.
— Riittää jo, huusi herra Michal, äkkiä nousten. Petturi, minä vangitsen teidät.
— Ja millä oikeudella? kysyi atamani ylpeästi kohottaen päätään.
— Sillä, että sinä olet kapinoitsija, valtakunnan vihollinen ja saapunut tänne vakoilemaan.
— No, mikäs mies te olette?
— Minä en rupea sinun edessäsi tekemään tiliä oikeutuksistani, sen sanon vain, että käsistäni et pääse.
— Saammepa nähdä, sanoi Bohun. — En minäkään tekisi tiliä teille siitä kuka olen, jollette sotilaana olisi vaatinut minua kaksintaisteluun. Mutta koska uhkaatte minua vangitsemisella, niin osoitan mitä minulla on asiaa: kas tuossa kirje, jota vien hetmanilta prinssi Kasimirille. Ja kun en tavannut häntä Nieporentista, lähden häntä hakemaan Zaborowista. Vieläkö nytkin aiotte vangita minut?
Sen sanottuaan katsahti Bohun ylpeästi ja ivallisesti Wolodyjowskiin. Mutta herra Michal tuli hämilleen kuin ajokoira, joka tuntee, että riista menee hänen käsistään ja näin ymmällä ollen suuntasi hän kysyvän katseen Zaglobaan. Seurasi hetken vaitiolo.
— Jahah, sanoi Zagloba. — Asia on mutkikas. Koska olette lähettiläs, niin emme voi teitä vangita, mutta teidän tulee saapua kaksintaisteluun tuon ritarin kanssa, sillä te olette kerran jo hänen edestään paennut, niin että maa tömisi.
Bohunin kasvot kävivät purppuranpunaisiksi, sillä hän tunsi samassa hetkessä Wolodyjowskin. Häpeä ja haavoitettu ylpeys taistelivat pelottomassa kasakassa. Tuon paon muisto poltti häntä kuin tuli, se oli ainoa poispyyhkimätön tahra hänen sotilaskunniassaan, jota hän rakasti enemmän kuin elämää, enemmän kuin kaikkea muuta.