Nyt hiljeni kaikki. Vain tallista kuului vielä jonkun aikaa keskellä hiljaisuutta naurunpurskahduksia, jotka muistuttivat hevosen hirnuntaa. Nuori noita siellä leikki heinissä kasakkain kanssa, vuoroin lyöden, vuoroin suudellen heitä.
TOINEN LUKU.
Aurinko oli jo korkealla, kun ruhtinatar seuraavana päivänä aukaisi silmänsä.
Hänen katseensa sattui ensinnä kattoon, pysähtyen sinne pitkäksi aikaa, ennenkuin se kulki yli koko huoneen. Palaava taju taisteli vielä unen ja unennäköjen repaleiden kanssa. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys ja levottomuus. Missä hän on? Mistä hän on tullut tänne ja kenen vallassa hän on? Näkeekö hän vielä unta, vai onko hän valveilla? Mitä merkitsee tämä komeus, joka häntä ympäröi? Mitä kaikkea on hänelle tähän mennen tapahtunut? Samassa hetkessä johtuivat hänen silmäinsä eteen ilmi-elävinä Barin valloituksen kauheat kohtaukset. Hän muisti kaikki tyyni: tuhansien ihmisten, aatelisten, porvarien, ruhtinasten, nunnien ja lasten murhan, roskaväen verellä tahratut kasvot, kaulat ja päät, joiden ympäri oli kääritty vielä höyryäviä sisälmyksiä, juopuneiden temmellyksen, tuon juuria myöten hävittävän tuomiopäivän ja vihdoin Bohunin tulon sekä hänen ryöstönsä. Hän muisti senkin kuinka hän epätoivon hetkenä lankesi omin käsin asettamaansa veitseen ja kylmä hiki helmeili hänen ohimoillaan. Nähtävästi puukko oli luiskahtanut hänen hartiansa alta, koska hän siinä nyt tuntee vain vähän tuskaa, samalla tuntien, että hän elää ja että hänen voimansa ja terveytensä palaavat. Vihdoin hän muistaa, että häntä kauvan, kauvan on kuljetettu paareilla. Ja missä hän nyt on? Onko hän jossakin linnassa? Onko hän pelastettu, temmattu ryöstäjän käsistä, onko hän turvassa? Ja jälleen alkavat hänen silmänsä kulkea pitkin huonetta. Akkunat täällä ovat kuin talonpoikaismajassa, pienet ja neliskulmaiset eikä niistä suoranaisesti näy valoa, sillä ruutujen asemasta peittää niitä valkeat kalvot. Onko tämä todella talonpoikaismaja? Mutta se ei ole mahdollista, sillä sitä vastaan sotii tavaton upeus sisäpuolella. Puukaton sijasta on tytön pään päällä suuri purppuranvärisestä silkistä tehty verho, jossa on kullattuja tähtien ja kuun kuvia. Seinät tosin eivät ole laajat, mutta sensijaan ovat ne kokonaan ryijyillä verhotut ja lattialla on monikuvainen matto, siroiteltu täyteen ikäänkuin eläviä kukkia. Uunin otsalla riippuu persialainen verho, kaikkialla näkyy kullattuja tupsuja, silkkiä, samettia, katosta ja seinistä alkaen aina tyynyihin asti, joilla hänen päänsä lepää. Kirkas päivänvalo, joka tunkee akkunakalvojen läpi, valaisee huoneen sisustaa, hukkuen kaikkiin noihin samettien purppuroihin, tummiin violetti- ja safiiriväreihin ja muodostaen lumoavan, taivaankaaren heijastuksia muistuttavan hämärän. Ruhtinatar ihmettelee ihmettelemistään eikä usko silmiänsä. Onko tämä jotakin lumoa, vai eivätkö ruhtinas Jeremin sotajoukot olekaan temmanneet häntä kasakkain käsistä ja vieneet häntä johonkin ruhtinaalliseen linnaan?
Tyttö pani kätensä vastatusten:
— Pyhä, pyhä, puhdas Neitsyt, suo tapahtua niin, että ensimäiset kasvot, jotka ilmestyvät ovelle, olisivat puolustajan ja ystävän kasvot!
Samassa rupesi raskaitten kultalankaisten uudinten läpi kaukaa kuulumaan teorban säveliä. Jokin miehenääni alkoi sen säestyksellä hyräillä tuttua laulua:
Oi lemmen tuskat ovat kuin tauti kovat, voi taudistakin päästä ja tulla terveheksi, mut uskollinen lempi se jääpi ainaiseksi.
Ruhtinatar nousi istumaan vuoteelle ja sitä mukaan kuin hän kuunteli, avautuivat hänen silmänsä pelästyksestä selkoisen selälleen. Vihdoin pääsi häneltä kauhea parahdus ja hän heittäytyi kuin kuolleena tyynyille. Hän oli tuntenut Bohunin äänen.
Mutta hänen parahduksensa oli sekin nähtävästi kuulunut tuvan seinien ulkopuolelle, sillä hetken perästä kahahti raskas uudin ja hurjapää itse ilmestyi kynnykselle.