Ruhtinatar peitti silmänsä käsillään ja hänen valkoiset, värisevät huulensa toistelivat ikäänkuin huumassa:
— Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!
Ja kuitenkin olisi näky, joka hänet niin pelästytti, ihastuttanut usean tytön silmät, sillä ikäänkuin tulen kajastus välähti kasakan puvusta ja kasvoilta. Hänen viittansa timanttinapit kiilsivät kuin tähdet taivaalla, hänen tikarinsa ja sapelinsa kipinöivät jalokiviä, hänen hopeakuteinen ihotakkinsa ja punainen kontushinsa kohottivat soikeiden kasvojen kauneutta kaksinkerroin. Ja niin seisoi hän tytön edessä, sorjana, mustakulmaisena, uljaana, kauneimpana kaikista Ukrainan kasakoista.
Kuitenkin olivat hänen silmänsä himmeät niinkuin sumun verhoamat tähdet ja hän katseli tyttöön melkein nöyrästi. Huomatessaan ettei kauhu poikennut hänen kasvoiltansa, alkoi hän puhua matalalla ja surullisella äänellä.
— Älä pelkää, ruhtinatar.
— Missä minä olen? kysyi neito, katsellen kasakkaan sormiensa lomitse.
— Turvallisessa paikassa, kaukana sodasta. Älä pelkää, armas sielu, olen tuonut sinut tänne Barista, jotta eivät ihmiset eikä sota voisi sinua vahingoittaa. Siellä Barissa eivät kasakat jättäneet eloon ketään, sinä yksin pelastuit.
— Mitä te täällä teette, miksi te minua ahdistatte?
— Minäkö ahdistan sinua? Hyvä Jumala!
Ja kasakka hajoitti kätensä ja alkoi nyökytellä päätään niinkuin ihminen tekee, jota on kohdannut suuri vääryys.